Uutta yleisötyötä, yhteistyötä ja elävää perintöä museoihin Leader-hankkeella

Puna-harmaa hirsirakennus, riukuaitaa ja taustalla aitta.

Lounais-Suomessa toimivalla maaseudun kehittämisyhdistyksellä Leader Ravakalla on ollut käynnissä ekomuseotoimintaan liittyvä hanke kuluneen viiden vuoden ajan. Leader-ryhmät mahdollistavat neuvonnalla ja julkisella rahoituksella maaseudun asukkaiden ideoimia kehittämishankkeita, joilla lisätään alueellista hyvinvointia ja elinvoimaa.

On ollut mielenkiintoista hypätä museopedagogista maaseudun hankekoordinaattoriksi ja nähdä museoiden yleisötyötä museokentän ulkopuolelta. Tämän artikkelin tarkoituksena on kertoa yhden hanke-esimerkin kautta millaista yhteistyötä museot voivat tehdä Leader-ryhmien kanssa ja miten ekomuseotoiminnan kehittämiseen tähdännyt hanke päätyi kehittämään museoiden yleisötyötä Ravakan alueella.

Echoes – ekomuseotoiminnan kehittäminen 2020-2024

Echoes-hanke oli Ravakan kansainvälinen EU:n maaseuturahaston rahoittama hanke, jonka kumppanit olivat Leader-ryhmiä Pohjois-Satakunnasta, Ruotsista, Italiasta, Kroatiasta ja Tsekistä. Ravakan alueelta mukana olivat Eurajoki, Laitila, Mynämäki, Pyhäranta ja Rauma. Hankkeen tarkoituksena on ollut kehittää monipuolisesti näiden kuntien alueella sijaitsevia kohteita, joita voisi pitää ekomuseoina. Ekomuseot ovat toimintaympäristöjä, joilla on merkitystä alueen asukkaille ja joissa toimitaan yhdessä ja tunnistetaan ”paikan henkeä”. Ne voivat olla museoituja paikkoja, mutta kokoelmat ja rakennukset eivät ole ekomuseon keskiössä, vaan ihmiset, luonto ja aineellinen ja aineeton perintö luovat yhdessä ekomuseon.

Ihmisten toiminta ja yhteinen kokemus paikasta voivat luoda pronssikautisesta hautaröykkiöalueesta ekomuseon. Sammallahdenmäki on Raumalla sijaitseva UNESCO-maailmanperintökohde, jossa toimii Perinneyhdistys Keritys ry.

Ravakan alueen kokeilujen kohteiksi valikoituivat Kauppilan umpipiha, Mynämäen museot, Sammallahdenmäki, Santtion kylä ja Välimaan perinnetorppa. Hankkeen tavoitteena on ollut kohteiden toiminnallisuuden, palvelutason, markkinoinnin ja tuotetarjonnan kehittäminen yhteistyössä muiden vastaavien toimijoiden kanssa. Hankkeessa on pyritty myös lisäämään kohteiden tunnettuutta ja erilaistamaan palveluja sekä nostamaan niiden tasoa sekä kansainvälisyyttä.

Seppä työskentelemässä Korvensuun konepajamuseossa, joka kuuluu Mynämäen museoon. Museota pidetään auki yhteistyössä vapaaehtoisten ja matkailuoppaiden kanssa.

Museoiden yleisötyön kehittäminen keskiöön

Aloittaessani koordinaattorina hankkeen loppupuolella helmikuussa 2023 kysyin mukana olevilta toimijoilta mitä he vielä toivoisivat hankkeelta. Alueen museot olivat verkostoituneet ja tutustuneet kansainvälisiin ekomuseoihin jo 3 vuoden ajan, tosin pandemia-aika oli muuttanut suunnitelmia useaan otteeseen. SAMK:in opiskelijoiden kanssa oli listattu museoiden nykyisiä palveluita, pohdittu mitä niistä vielä puuttuu, mitä pitäisi tehdä, millaisia kulttuuritoimijoita alueella on sekä järjestetty kansainvälinen seminaari Sense of Place. Kolmessa kohteessa oli testattu uudenlaisia tapahtumia.

Oma ammattitaustani on museopedagogiassa ja mukana olleita museoita kiinnostikin kehittää nimenomaan sitä puolta omassa toiminnassaan. Kolme mukana olleista kohteista toimii kaupunginmuseon tavoin. Niiden yleisötyötä ei johda eikä toteuta museopedagogi, vaan museoiden ja kulttuurin parissa yleisemmin työskentelevä kunnan tuottaja tai päällikkö, jolla on moninainen työkenttä. Nämä museot todettiin ekomuseon hengessä nimenomaan paikallisille tärkeiksi kohteiksi, joten päätettiin keskittyä heidän palvelemiseensa ulkomaalaisten turistien houkuttelemisen sijaan.

Kulttuurikasvatus

Mynämäellä ja Eurajoella kulttuurikasvatuksen kehittäminen nousi tärkeänä tavoitteena esiin. Se sopikin hankesuunnitelman teemoihin ”kulttuuriperintökohteen omistajuus” sekä ”yhteisöjen ja lasten osallisuus”. Kulttuurikasvatussuunnitelmiin sisältyviä museovierailuja kehitettiin museoissa toimivien vapaaehtoisten kanssa sisältämään entistä enemmän paikallista elävää perintöä ja lasten omaa kulttuuriperintöä.

Eurajoella järjestettiin vapaaehtoisten kanssa työpaja, jossa listattiin niin eurajokelaista elävää perintöä kuin vapaaehtoisten perinnetaitoja, joita torpalla järjestettyihin koululaisvierailuihin ja kesän tapahtumiin voitaisiin sisällyttää. Pajan tulokset toimivat jatkokehittämisen pohjana. Mynämäellä otettiin 1-2.-luokkalaisten museovierailun osaksi Tekniikan museon Tekniikan tarinamaton ja KAMU Espoon kaupunginmuseon Tulevaisuuden museo -konsepteista kehitelty lasten oman elävän perinnön näyttely. Mynämäen museovierailujen sisältöjä kehitetään jatkossa mm. vapaaehtoisten koulu- ja kauppakertomusten perusteella.

Mynämäen museon 1.-2.-luokkalaisten vierailuun sisällytettiin lasten oman näyttelyn rakentaminen, johon oppilaat toivat yhden perheensä elävästä perinnöstä kertovan esineen ja kotona yhdessä kirjoitetun esinetekstin. Oppilaat esittelivät oman perinteensä toisilleen. Kuvassa näyttelyssä vierekkäin asetellut puilla lämmittämisen perinne ja puun käsittelytaito.

Hankkeessa järjestettiin myös kaikille avoin pienten kuntien kulttuurikasvatussuunnitelmia käsitellyt webinaari, jossa kuulijat saivat esimerkkejä Lapista, Mynämäeltä, Maskusta, Kirkkonummelta, Eurajoelta, Mynämäeltä ja saaristosta. Vapaaehtoisten ja matkailuoppaiden kanssa toteutettava kulttuurikasvatus todettiin sekä rikkaudeksi että haasteeksi. Yhteistyötä pyritään kehittämään tulevissa Ravakan kansainvälisissä hankkeissa kaudella 2023-2027.

Tapahtumat

Hankkeessa mukana olevissa kohteissa on testattu erilaisia toimintaa monipuolistavia tapahtumakonsepteja. Pienillä kokeiluilla on nähty, millaisia mahdollisuuksia paikoilla on ja millaista yhteistyötä alueella voidaan tehdä. Kauppilan umpipihalla järjestettiin luonnonmateriaaleja ja luovuutta yhdisteleviä Tehdään luonnosta -työpajoja. Sammallahdenmäelle kehitettiin pimeään vuodenaikaan uusi Lyhtyopastus ja Mynämäen museoissa järjestettiin paikallista vaateteollisuutta esittelevä Vintage-muotinäytös. Ukrainalaisten elävää perintöä esittelevä kesänäyttely oli hyvä esimerkki pienillä resursseilla toteutettavasta yhteistyöstä yhteisöjen kanssa.

Kauppilan umpipihalla järjestettiin kaksiosainen Tehdään luonnosta -työpaja.

Elävän perinnön sisällyttäminen vahvemmin museoiden toimintaan helpottuu hankkeessa kootun Perinnetaitajapankin avulla. Perinnetaitajapankista löytyy eri kädentaitojen osaajia, joita voi tilata tapahtumiin Vakka-Suomen alueella. Listasta on varmasti hyötyä myös muilla alueilla! Pankki löytyy pian ravakka.fi -sivuilta materiaaleja-osiosta.

Pyhärannan Santtion kylä oli kohteena erilainen kuin muut. Se muistuttaa ehkä enemmän tyypillistä ekomuseota, joka on elävä paikka, ei museo. Santtio-seuran järjestämään Pyhäranta-päivään sisällytettiin aineetonta merellistä perintöä esitteleviä työnäytöksiä ja hankkeen aikana on ideoitu myös vapaaehtoisen palontorjunnan ja juhannusperinteiden esilletuomista Santtiossa. Jo itsessään perinteikäs tapahtuma vahvisti yhteistyön, paikallisperinteen ja paikan hengen ja yhteyttä ”ekomuseo”kylässä.

Oppiminen

Museopedagogeina työskentelevät, hankkeessa mukana olleet kulttuurityöntekijät ovat oppineet ja saaneet ideoita yleisötyöhön museovierailuilla kotimaassa ja ulkomailla. He ovat myös avartaneet ajatteluaan museoista ekomuseokonseptin myötä sekä nähneet erilaista toimintaa opintomatkoillaan. Hankkeen kokeilut ja kokemukset ovat monipuolistaneet museoiden toimintaa ja lisänneet innostusta kehittää museoiden yleisötyötä edelleen.

Hankkeen kumppaneita ja artikkelin kirjoittaja oppimassa Talomuseo Glimsissä Espoossa museolehtori Helena Heikkilän opastuksessa.

Kirjoittaja Tiina Hero on toiminut KAMU Espoon kaupunginmuseon museopedagogina 20 vuotta ja toimii nykyään hankekoordinaattorina Leader Ravakassa. Tiina toimii myös Pedaalin blogin päätoimittajana (artikkelien julkaisupäätökset tehdään toimituskunnan yhteistyönä).

Tekoäly avuksi yleisötyöhön

Käsittelemme tulevan vuoden aikana blogissa yleisötyön osaamisen kehittämistä eri näkökulmista. Otamme vastaan aiheesta mielellämme myös vieraskynäkirjoituksia! Yksi paljon monilla aloilla puhututtava uusi osaaminen on tekoälyn hyödyntäminen omassa työssä. Tekoälyä (tai oikeammin kielimallia) voi käyttää keskustelukumppanina, etsimään tietoa tai muokkaamaan omia tekstejä eri muotoihin. Kokeilimme tekoälyn apua tämän blogiartikkelin kirjoittamisessa!

Oli mielenkiintoista aloittaa ”yhteistyö” pyytämällä kuvituskuvaa museoiden yleisötyöstä, antamatta mitään materiaalia tekoälyn käyttöön. ChatGPT raportoi kuvan luomisesta seuraavaa: ”Kuvitellaan kuva museoiden yleisötyöstä. Näet avoimen ja modernin museotilan, jossa ihmisiä on eri ikäryhmistä ja taustoista. Yhdessä osassa kuvaa on lapsia ja perheitä, jotka osallistuvat opastettuun kierrokseen. Heitä ympäröi näyttelyesineitä, kuten veistoksia ja taideteoksia, ja opas selittää innostuneesti esineiden merkitystä. Toisessa osassa kuvaa aikuiset istuvat pienissä ryhmissä osallistumassa työpajaan, jossa he luovat omia taideteoksiaan. Yksi henkilö maalaa, toinen veistää savea, ja ohjaaja opastaa heitä. Taustalla näkyy valoisat museosalit ja muut kävijät, jotka ihailevat taidetta. Kuvassa yhdistyvät aktiivinen oppiminen ja vuorovaikutus, jossa korostuu museoiden tavoite tuoda kulttuuri ja taide lähemmäksi yleisöä eri keinoin. Teen tästä nyt kuvauksen kuvituskuvaksi.” Tältä kuva näyttää:

Päätimme kuitenkin antaa tekoälylle materiaalia, josta haluamme luoda tämän blogikirjoituksen. Pyysimme ChatGPT:ltä blogikirjoitusta lokakuussa julkaistavan Vuoden museopedagoginen teko -palkinnon ehdokkaista.

Annoimme ensin komennon: ”Kirjoita noin 450 sanan synteesi suomalaisen museopedagogiikan ja yleisötyön nykytilasta perustuen seuraaviin hankkeisiin. Älä erittele hankkeita.” Annoimme ehdokkaiden lyhyet esittelyt taustamateriaaliksi. Sen jälkeen pyysimme blogitekstiä suomalaisten museoiden yleisötyön nykytilasta käyttämällä kyseistä yhteenvetoa. Kuvituskuvaan annoimme komennon: ”Luo nyt kuvituskuva blogiin edellisen tekstin perusteella. Tyylinä käytä valokuvaa.” (Valokuvatyylistä saisi realistisemman, jos antaisi ohjeeksi kameramallin, filmilaadun ja aukon koon.)

ChatGPT: Suomalaisten museoiden yleisötyön nykytila: Osallistamista, yhteisöllisyyttä ja moniäänisyyttä

Suomalainen museopedagogiikka on viime vuosina ottanut merkittäviä askelia eteenpäin. Museoiden rooli yhteiskunnassa on laajentunut pelkästään kulttuuriperinnön säilyttämisestä ja esittelystä monipuoliseksi yleisötyöksi, joka korostaa yhteisöllisyyttä, moniäänisyyttä ja osallistamista. Tämä kehitys näkyy erityisesti innovatiivisissa hankkeissa, jotka pyrkivät palvelemaan erilaisia yleisöjä ja edistämään sosiaalista sekä kulttuurista hyvinvointia.

Postimuseon ”Oma ääni kuuluviin somessa!” -hanke on loistava esimerkki siitä, kuinka ylisukupolvinen oppiminen ja mediakasvatus voidaan tuoda yhteen. Hankkeessa seniorit ja nuoret oppivat yhdessä mediapajoissa kehittämään digitaitojaan ja mediakriittisyyttään. Erityisenä piirteenä hankkeessa ovat digimentorit ja kestävyysmentorit, jotka auttavat osallistujia ymmärtämään kestävyyden ja resilienssin merkityksen. Toinen huomionarvoinen projekti on Vantaan kaupunginmuseon ”Museo kaikille”, joka edistää monikulttuurisuutta ja osallistumista kulttuuritoimintaan. Hankkeessa maahanmuuttajataustaiset kävijät ja kansainväliset opiskelijat saavat tilaisuuden osallistua työpajoihin ja jättää oman jälkensä museon sisältöihin, samalla kun se lisää kulttuurien välistä vuoropuhelua.

Amos Rexin ”Breathe – niinku hengitä” puolestaan avaa taidemaailman nuorten omasta näkökulmasta. Hankkeen sarjakuvateos auttaa nuoria lähestymään taidetta heidän omista lähtökohdistaan, mikä tekee taiteesta helpommin lähestyttävää ja ymmärrettävää tälle kohderyhmälle. Tämä hanke alleviivaa taiteen saavutettavuutta ja sen merkitystä kaikille.

Helinä Rautavaaran museon ”From Zero to Hero” -hanke kääntää perinteiset roolit ylösalaisin. Kenialaiset nuoret, jotka ovat selviytyneet haastavista olosuhteista, ohjaavat suomalaisia nuoria ja jakavat tarinoitaan, korostaen empatian, toivon ja globaalin oppimisen merkitystä. Hanke luo siltoja eri kulttuurien välille ja tarjoaa uudenlaista oppimista ja vastavuoroisuutta.

Keskusteluun ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista keskittyy Kymenlaakson museon ”Miltä teollisuus tuntuu?” -hanke, jossa yleisöllä on mahdollisuus osallistua demokraattiseen keskusteluun museoympäristössä. Hanke on lisännyt myös museohenkilökunnan osaamista ja korostaa museon roolia yhteiskunnallisen keskustelun areenana.
Taiteen saavutettavuuden lisääminen on ollut keskeinen tavoite myös Järvenpään taidemuseon ”Vuodenaikojen perintö” -hankkeessa, joka nostaa esille vammaisten taiteilijoiden teoksia kulttuurihistoriallisessa kontekstissa. Hanke edistää kulttuurin monimuotoisuutta ja korostaa, että taide kuuluu kaikille.

Lisäksi virtuaaliset hankkeet, kuten Porin taidemuseon ”Katseiden välissä”, ovat mahdollistaneet taiteen saavutettavuuden laajemmalle yleisölle digitaalisten alustojen kautta. Näiden näyttelyiden avulla koululaiset ja muut vierailijat voivat tutustua taiteeseen ja osallistua pedagogisiin sisältöihin helposti.

Nämä hankkeet osoittavat, että suomalaiset museot ovat sitoutuneet edistämään osallistumista, hyvinvointia ja kulttuurista vuoropuhelua. Yleisötyön ja museopedagogiikan tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta, ja innovatiiviset projektit näyttävät suuntaa kohti entistä monipuolisempaa ja osallistavampaa museotoimintaa, joka palvelee laajasti eri yhteisöjä.

Pyysimme ”keskustelumme” päätteeksi uutta kuvituskuvaa tämän tekstin pohjalta. (Blogin julkaisualustallakin olisi jo nykyään mahdollisuus luoda kuvituskuva tekoälyn avulla). Tältä se näyttää:

ChatGPT: Tässä on kuvituskuva blogitekstiin, joka kuvastaa suomalaisen museopedagogiikan osallistavaa ja yhteisöllistä nykysuuntausta.

Jäsenillassa tutustutaan Espoonkartanon historiaan KAMUssa WeeGeellä 2.4. klo 16.30.

Mustavalkoinen kuva kartanosta.
Espoonkartano ja puutarha vuonna 1910.Kuva: A. Europaeus, Museovirasto

Espoonkartano on Espoon useista kartanoista merkittävin, ja se oli aikoinaan yksi suurimmista tiloista Suomessa. Kartano perustettiin Espobyn kylän kohdalle vuonna 1556 ja tämä kylä antoi myös nimen koko Espoolle.

KAMUn vaihtuva näyttely ”Kartano Kuninkaantien varrella”, avautui 26.10.2023. Näyttely kertoo Espoonkartanon pitkästä ja monivaiheisesta historiasta.

Näyttelyn sisällöissä hyödynnetään uutta tutkimustietoa, joka esitetään visuaalisesti ja kokemuksellisesti. Näyttelyssä sekä ulkotilan että sisätilan tunnelmat vuorottelevat ja elävöitysvideot tuovat kartanon ihmiset arjen askareineen mukaan elämykseen. Näyttelyn äänimaisemat tukevat monikerroksellista esittämistä. 

Huhtikuun jäsenilta järjestetään suoraan Pedaalin hallituksen kevätkokouksen perään. Kevätkokous alkaa 2.4. klo 16.00 KAMUssa WeeGeellä, Ahertajantie 5, 02100 Espoo. Jäsenilta aloitetaan klo 16.30 opastuksella näyttelyyn.Opastuksen jälkeen tarjolla on pientä purtavaa ja mahdollisuus keskustella näyttelystä ja vaihtaa kuulumisia.

Ilmoittaudu mukaan jäseniltaan sähköpostitse viimeistään 27.3. osoitteeseen info@pedaali.fi. Kevätkokoukseen on mahdollista osallistua myös etänä ja siitä on lähetetty erillinen kutsu jäsenille.

Pedaali toivottaa kaikki jäsenensä lämpimästi tervetulleiksi sekä kevätkokoukseen, että jäseniltaan Espoossa!

Tulevia kulttuurituottajia opettamassa

Syksyllä 2023 opetin Metropolian kulttuurituotannon opiskelijoille kurssia kulttuurin tuntemuksesta ja ajankohtaisista ilmiöistä. Kurssilla keskityttiin erityisesti museoalan esimerkkeihin. Mitkä asiat puhuttivat ja pohdituttivat kulttuurialan opiskelijoita syksyllä 2023?

Museoala työllistää yhä enemmän ihmisiä, joiden opintotaustoista löytyy muita koulutusaloja kuin niin sanottuja perinteisiä museoaineita. Erityisesti tämä koskee yleisötyötä, jonka parissa työskentelee nykyisin esimerkiksi kulttuurituottajia ja yhteisömanagereita. Tuottamisen lisäksi kulttuurituottajien on tärkeää ymmärtää myös kulttuurin sisältöjä ja erilaisten kulttuuri-ilmiöiden taustoja sekä omaa paikkansa kulttuurialalla ja mahdollisuuksiaan vaikuttaa.

Kulttuurin tuntemus ja ajankohtaiset ilmiöt -kurssi on osa ammattikorkeakoulu Metropolian kulttuurituotannon koulutusohjelman ensimmäisen vuoden opintoja. Kurssin keskeisiin teemoihin ja käsitteisiin kuuluivat kulttuuri, kulttuuriperintö, kulttuuri-identiteetti ja vastuullinen kulttuuritoiminta. Kurssilla käsiteltiin myös historiallista ajattelua ja painotettiin ilmiöiden ajallisten ulottuvuuksien ymmärtämistä (menneisyys-nykyisyys-tulevaisuus) ja kontekstoinnin tärkeyttä. Ajankohtaisista ilmiöistä nostin esille muun muassa yhteisöiden kanssa työskentelyn, moninaisuuden, edustavuuden, dekolonisaation, antirasismin, inklusiivisuuden, digitalisaation, pelillistämisen ja tekoälyn.

Luennoilla kävimme opiskelijoiden kanssa kiinnostavia keskusteluja esimerkiksi kulttuuriperinnön suojelusta ja siihen liittyvästä määrittelyvallasta. Opiskelijat pohtivat myös muun muassa mikä on ajankohtainen ilmiö tässä nopeiden reaktioiden maailmassa. Keskusteluiden ja tunnilla teetettyjen tehtävien kautta oli kiinnostavaa tehdä havaintoja siitä, miltä museoala näyttäytyy ulospäin. Saavutettavuudesta keskustellessa nousi ilmi, etteivät kaikki opiskelijat koe museoita saavutettaviksi, vaan niihin liittyy yhä edelleen elitistinen mielikuva. Kysyttäessä minkälainen kulttuurituottaja haluaisit olla tulevaisuudessa, monet toivoivat pystyvänsä työskentelemään yhdenvertaisemman ja inklusiivisemman kulttuurialan ja maailman puolesta.

Opiskelijat tutkivat kurssilla mm. Valokuvataiteen museon K1 -näyttelytilan saavutettavuutta. Kuva: Virve Laustela, Suomen valokuvataiteen museo.

Kurssirungon oli valmistellut edellisenä vuonna museolehtori Tiina Hero, joka opetti samaa kurssia edellisinä vuosina. Hyvin suunnitellun rungon pohjalta kurssi oli helppo suunnitella ja valmistaa omat luentosisällöt sekä tuntitehtävät. Opetuksessa käytin paljon esimerkkejä museoalalta painottaen yleisötyötä, jonka parissa kulttuurituottajaopiskelijat tulevat työskentelemään, jos he päättävät suunnata museoalalle. Historioitsijana ammensin aineksia monivuotisesta työkokemuksestani museoalalla niin tapahtumien kuin näyttelyidenkin kanssa työskentelystä, mutta myös omasta väitöskirjatutkimuksestani.

Vuosina 2021 ja 2022 kurssilla puhututti ajankohtaisena ilmiönä mm. Kansallismuseon esiin nostama saamelaisten historia ja yhdenvertaisuus. Kotiinpaluu-näyttely, kuva Omar El Mrabt, Museovirasto.

Osana kurssisuoritusta opiskelijat tekivät ryhmätyön jostakin ajankohtaisesta ilmiöstä ja tulkitsivat sitä jonkin konkreettisen esimerkin kautta. Projektityön ei tarvinnut käsitellä museoalaa, vaan ryhmät saivat valita teeman omien mielenkiinnonkohteidensa mukaan. Ryhmätyöt käsittelivät seuraavanlaisia aiheita: Museoiden saavutettavuus Suomessa – Case Suomen valokuvataiteen museo K1, Tove Jansson – Sateenkaarihistoria mediassa, Lähisuhdeväkivalta ja taide: Miten taide voi auttaa lähisuhdeväkivallan uhreja?, Seksuaalisuus ja representaatio nuorten tv-sarjoissa, Tekoäly elokuvatuotannossa, Miten sukupuolten välinen tasa-arvo esitetään lapsille Disneyn prinsessa-elokuvissa? ja Digitalisaation vaikutukset musiikin tuotantoon.

Taiteilija Tove Jansson maalaamassa freskoa al secco Kiilan ruotsinkielisen kansakoulun ruokasaliin lokakuussa 1953. JOKA / Museovirasto

Seuraavana julkaisemme yhden opiskelijoiden kirjoittaman, museoihin liittyvän artikkelin projektityöstään.

Kirjoittaja Iisa Aaltonen on Pedaali ry:n hallituksen jäsen ja väitöskirjatutkija Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa (HY).

Yleisötyön pelillistäminen kiinnostaa – Tampereella tartuttiin lokakuussa tarinoihin

Onko minusta pelisuunnittelijaksi tai rooliin eläytyjäksi? Miksi kukaan tulisi katsomaan draamaopastustani tai kokeilemaan suunnittelemaani museopeliä? Laadukkaita ja isolla rahalla tuotettuja vastineita tarjolla lähes loputon määrä, joten mitä annettavaa minulla muka on?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä käsiteltiin Pedaali ry:n sekä Liikenne- ja viestintähistorian yhteistyöverkosto Trafiikin järjestämässä Tartu Tarinaan! -koulutuspäivässä Tampereella, museokeskus Vapriikissa lokakuussa 2023. Museoiden opetus- ja yleisötyön ammattilaisille suunnatussa tapahtumassa sukellettiin pelillistämisen ja historian elävöittämisen teemoihin monipuolisten luentojen ja työpajojen kautta. Noin viisikymmentä osallistujaa pääsi kokeilemaan larppausta, toteuttamaan matalan kynnyksen museodraamaa ja tutustumaan pelisuunnittelun perusteisiin.

Kuva: Olli Nordling

Historian elävöittäminen on ollut merkittävä osa museotyötä vuosikymmenten ajan. Elävöittämisen tasossa ja elävöittäjien valmiuksissa on kuitenkin eroja. Kevyimmillään elävöittäminen voi tarkoittaa pukeutumista entisajan vaatteisiin tai vaikkapa vanhojen käsityötaitojen esittelemistä. Draamaopastukset ja pelit taas ovat vaativampaa elävöittämistä. Itsensä likoon pistäminen ja esiintyminen voivat tuntua vaivaannuttavalta ja niiden vaatima työmäärä murskaavalta.

Tässä blogitekstissä käymme läpi koulutuspäivän antia ja sieltä saatuja oppeja. Toivomme, että teksti kannustaa tarttumaan museotyön elävöittämiseen ennakkoluuloja kaihtamatta. Lisäksi se antaa vinkkejä siihen, keneen kannattaa olla yhteydessä, kun oman pelin tekeminen alkaa tuntua oikealta vaihtoehdolta.

Kattava katsaus museopeleihin

Tartu tarinaan! -tapahtuman aamupäiväsessioissa kuultiin useita salamapuheenvuoroja, joissa esiteltiin Suomessa tehtyjä pelillistettyjä museo- ja historiasisältöjä. Vapriikin pitkäaikainen opas Markus Henriksson johdatteli kuulijat aiheeseen ja pelien merkityksellisyyteen esittelemällä Raid over Moscow –tietokonepelin sekä sen vuonna 1985 aiheuttaman ulkopoliittisen selkkauksen. Peleillä on oma yhteiskunnallinen ulottuvuutensa, eikä kyse ole pelkästä lasten leikistä.

Museolehtori Inka Tuominen työväenmuseo Werstaalta esitteli Pako kulutusyhteiskunnasta -pakopeliä, jonka keskeisenä kysymyksenä on selvittää, mikä on suurin teollistumisen tuottama ongelma. Hän havainnollisti pelinteon haasteita ja kertoi, miten pelistä voidaan suunnitella yhtä lailla elämyksellinen ja opetuksellinen kokonaisuus. Opetettavan aiheen työstäminen pelin jälkeen on myös tärkeää. ”Pako kulutusyhteiskunnasta” antaa koululaisille työkaluja vaikkapa siihen, miten omalla kulutuskäyttäytymisellä voi vaikuttaa maailmaan.

Tampereen historiallisten museoiden tutkija Asla Heikkari teki katsauksen opetussisältöjä ja liveroolipelaamista yhdisteleviin nopeasti pelattaviin eduLarpeihin. Heikkarin esittelemistä peleistä erityisesti 2050-luvun YK:n ilmastokokousta mallintava Fortitude ja historian opetuksen käyttöön soveltuva Limbo nousivat esiin toteutuskelpoisina esimerkkeinä liveroolipelaamisesta opetuksen välineenä. Parhaimmillaan eduLarp auttaa eläytymään toisessa paikassa ja ajassa elävien ihmisten elämään sekä edesauttaa historiallisen empatian kehittymistä. Riskinä puolestaan on se, että pelissä tapahtunutta aletaan pitää ikään kuin historiallisena totuutena.

Asla Heikkari valmistelee työpajaa. Kuva: Olli Nordling

Kuopion kaupunginmuseoiden museolehtori Sanna Reinikainen kertoi digitaalisten oppimispelien käytöstä museo-opetuksessa. Kuopion museoilla on ollut jo vuosia käytössään Seppo-alusta, joka mahdollistaa yksinkertaisten, mutta sisältörikkaiden digitaalisten pelien rakentamisen. Eri ikäisille suunnattuihin peleihin lukeutuvat mm. Kuopio 1918, Tornin historiapolku ja Kuopio 1700-luvulta Suomen sodan aikaan. Yhteensä museon nettisuvuilla tarjolla olevia pelejä on lähes 20 ja historian lisäksi niissä käsitellään mm. luonnontiedettä ja taidetta.

Oulun museo- ja tiedekeskus Luupin museolehtori Laura Lampinen esitteli Ilopyydys-pakopeliseikkailun, jossa pelaajien tehtävänä on selvittää salaperäinen taidevarkaus. Taidetestaajien kautta markkinoitu peli tarjosi kekseliään tavan tutustua Oulun taidemuseon Rento meininki -näyttelyn teoksiin, sillä johtolankojen selvittäminen vaati näyttelyssä esillä olleiden taulujen tarkkasilmäistä tarkastelua. Kokemusta maustettiin 3D-printatuilla aarrearkuilla, koodiavaimilla ja palapeleillä. Sittemmin pelistä on suunniteltu myös kouluihin kuljetettava versio.

Salamapuheenvuoroissa esitellyt pelit olivat moninaisia ja keskenään hyvin erilaisia. Niitä kaikkia yhdisti huomio siitä, että pelit ovat pätevä, merkittävä ja mainettaan kevyempi tapa toteuttaa museo-opetusta. Moni pitänee vaikeimpana asiana pelin suunnittelua, mutta suurimmat haasteet liittyvät usein pelien testaamiseen ja markkinointiin. Paraskaan museopeli ei ole onnistunut, mikäli se ei löydä yleisöään. On siis tärkeätä kiinnittää huomioita myös palveluiden paketointiin ja palvelupolkuihin.

Yhteistä opetuspeleillä oli myös se, että ne perustuivat pitkälti ilmiöoppimiseen. Esityksistä jäi tuntu, että tarkkojen tiedollisten tavoitteiden sijasta pelit ovat parhaimmillaan, kun ne auttavat eläytymään, jättävät muistijäljen kokemuksesta ja innostavat tutustumaan käsiteltävään aiheeseen myös jälkijättöisesti. Liiallinen tietoähky ei palvele pelaajia eikä pelien vetäjiä. Vastaavasti tarpeeksi väljästi määritelty teoreettinen viitekehys helpottaa pelisisältöjen ja -tarjonnan suunnittelua.

Työpajoista käytännön kokemuksia

Asla Heikkarin vetämässä eduLarp-työpajassa kävijät pääsivät kokeilemaan kevyttä larppaamista luottamuksellisessa ilmapiirissä. Larpin aiheena oli eläinten joulurauha ja siitä neuvotteleminen. Larp-pajoja seuranneessa keskusteluissa työpajoja kiiteltiin siitä, että ne auttoivat madaltamaan kynnystä oman larpin tekemiseen tai vetämiseen. Samalla ne auttoivat ymmärtämään liveroolipelaamisen mahdollisuuksia ja rajoitteita aivan uudella tavalla. Myös larp-pelien monimuotoisuus ja kekseliäisyys herätti paljon keskustelua.

Somana ry:n museodraamapaja. Kuva: Olli Nordling

Kulttuuriyhdistys Somana ry:n Maiju Eronen ja Henna Moisio esittelivät museodraaman mahdollisuuksia. Pajassa liikuttiin ja myös jähmetyttiin patsaiksi esittämään yläkoulun museovierailun ryhmää. Pienryhmät pääsivät valmistamaan oman pienen museodraamansa muille esitettäväksi rekvisiittaa ja sen pohjalta muodostettua taustatarinaa apuna käyttäen.

FT Velvet Sporsin (Tampereen yliopisto) työpajassa harjoiteltiin pelisuunnittelun työkalujen käyttämistä. Sporsin esittelemän itsemääräämisteorian (self-determination theory) mukaan ihmisillä on kolme perustarvetta: autonomia eli tunne asioiden kontrolloimisesta, kompetenssi eli kokemus osaamisesta ja oppimisesta sekä kuulumisen ja yhteyden luomisen tarve. Kun näihin tarpeisiin pystytään pelissä vastaamaan, ollaan jo pitkällä.

Pajaosuudessa kukin osallistuja pohti, minkä museoissa käsiteltävän asian he haluaisivat pelillistää. Pienryhmissä valittiin aiheista yksi, jota työstettiin kohti pelimuotoa peleistä tutuilla termeillä. Miten sinun pelissäsi edistyminen näkyisi edistymispalkissa (progress bar)? Millaisia tapahtumia pelissäsi olisi: olisiko esimerkiksi tieteellistä tutkimusta käsittelevän pelin tapahtuma artikkelin julkaiseminen tai hylkäys kuuluisassa julkaisussa tai pelihahmon karonkka? Millaisia rangaistuksia pelissäsi olisi tai mistä saisi pisteitä? Spors kertoi myös pelillistämisen haasteista – kaikki kun eivät käytä peliä lainkaan samalla tavalla. Jotakuta innostava piirre saattaa nostattaa toisen karvat pystyyn.

Asiantuntijat kertoivat kokemuksistaan

Spors jatkoi iltapäivää puheenvuorolla siitä, miten peliteknologiat voivat tukea ihmisten suhdetta omaan terveyteensä ja mielenterveyteensä. Puheenvuorossaan hän kävi läpi pelien ja mielenterveyden sekä hyvinvoinnin välistä suhdetta. Pelit ja pelillistetyt sisällöt voivat sekä auttaa että haitata käyttäjiensä mielenterveyttä. Siksi niiden suunnittelijalla on aina suuri vastuu, josta olisi syytä olla tietoinen. Spors neuvoi jokaista omaa peliään suunnittelevaa huomioimaan seuraavat seikat:

  • Kysy itseltäsi: olenko oikea ihminen tekemään tällaisen pelin?
  • Keskustele kohderyhmäsi kanssa, jotta voit ennakoida ja minimoida ongelmia.
  • Tutustu pelillistämisen hyviin käytäntöihin ja tee niiden pohjalta ratkaisuja oman pelisi luomiseksi.
  • Pidä pelisuunnittelusi periaatteet ja syntyvät materiaalit mahdollisimman avoimina.
  • Laita materiaalit ja valmis peli vapaaseen jakoon.

Varoituksista huolimatta Spors kannusti pelien suunnitteluun, kunhan se tehdään vastuullisesti ja yleisöjen tarpeita kuuntelemalla.

Velvet Spors kertoo pelisuunnittelusta. Kuva: Olli Nordling

Toisessa tutkijapuheenvuorossa historiantutkija, FT Jenni Lares kertoi tutkimushankkeesta, johon liittyy vuonna 2022 järjestetty Talvikäräjät-liveroolipeli. Lareksen ideoimassa ja pääkäsikirjoittamassa liveroolipelissä käsiteltiin 1600-luvun käräjäoikeuden pöytäkirjojen oikeustapauksia tuomalla tapaukset pelaajien elävöitettäväksi hahmojen kautta. Pelaajat päätyivät osin samoihin ja osin eri ratkaisuihin kuin 1600-luvun esikuvansakin. Lareksen pelinkirjoittajaryhmä pyrki historian, paikallisyhteisön ja toisen ajan oikeuskäsitysten käsittelemiseen pelaajien henkilökohtaisella tasolla ja historiakokemuksen luomiseen.

Jenni Lareksen esitelmä Talvikäräjät-larpista kiinnosti yleisöä paljon. Kuva: Olli Nordling

Lopuksi

Seminaarin osallistujat antoivat tiiviistä päivästä mukavaa palautetta. Työpajoille olisi tosin toivottu olleen enemmän aikaa. Pelillistäminen ja elävöittäminen on tämän hetken tärkeä aihe, joka pohdituttaa monia aiheen parissa työskenteleviä. Trafiikki-museoiden ja Pedaali ry:n seminaaripäivä saaneekin ennemmin tai myöhemmin jatkoa jossakin muodossa, joko etänä tai lähitapaamisena.

Kirjoittajat: Seminaaripäivää järjestämässä olleet Postimuseon digitaalisen kulttuuriperinnön asiantuntija Olli Nordling ja Haminan museoiden amanuenssi Nina Talvela

Inspiroivaa yhteisötyötä Skotlannin Ylämailla

Ylämaannautoja kivimuurin takana, skotlantilainen maisema

Pääsin opintomatkalle Skoltannin Ylämaille Leader Ravakan tukemassa ”Juurimatkailun juurille Skotlantiin” -teemahankkeessa. Hanke liittyy opintojeni ohessa koordinoimaani ”Matka juurille Vakka-Suomi” -hankkeeseen, jossa tuotetaan tietoa juurimatkailusta sekä luodaan Vakka-Suomen alueelle verkostoa ja juurimatkailun konseptia. Matkan tarkoituksena oli tutustua maaseutumatkailuun juurimatkailijoiden näkökulmasta, eli millaisia palveluita alueelta löytyy omiin sukujuuriinsa tutustuville. Samalla tuli kuitenkin museopedagogin näkökulmasta tarkasteltua museoiden ja arkistojen yleisötyötä.

Innostavia toimintamalleja: alueellinen arkisto

Suurimman vaikutuksen minuun teki ensimmäisen aamun tutustumiskohteemme Invernessissä. Highland Archivesin arkistokeskus Ness-joen varrella on paljon muutakin kuin asiakirjojen säilytyspaikka. Kaksihuoneinen Family History Centre palvelee nimenomaan sukututkijoita ja juurimatkailijoita. Arkistossa voi tutkia alkuperäislähteitä, kuten kirjeitä, valtuustojen kokouspöytäkirjoja 1500-luvulta saakka, karttoja, sukupuita ja sukuarkistoja. Lisäksi pääsee käsiksi verkkolähteisiin, kuten väestökirjanpitoon. Keskuksessa väestötietoja saa tutkia tähän päivään saakka, kun verkossa niissä on 100 vuoden suoja-aika eli avoinna ovat tiedot vuodesta 1923 taaksepäin.

Family History Centren Fiona MacLeod ja Anne Fraser esittelevät meille yhden sukuverkoston sukupuuta tutkimushuoneessa.

Erittäin kokeneelta sukuhistorioitsijan tittelillä työskentelevältä Anne Fraserilta sai ostaa sukututkimusapua niin paikan päällä kuin etänäkin tunti kerrallaan. Asiakkaita on paljon Pohjois-Amerikasta, mutta myös ylämaalaiset käyttävät arkistoa aktiivisesti. Keskuksella on myös oma yhteisökoordinaattorinsa (Community engagement officer) Fiona MacLeod, joka vierailee kouluissa, vankiloissa ja mielenterveystoimijoiden luona viemässä historian ja sukujuurten tutkimuksen ilosanomaa. Learn with Lorna -videoita voi katsoa suorana Facebookissa ja tallenteina Youtubessa.

Pääsimme kurkistamaan myös arkiston puolelle. Virallisten asiakirjojen lisäksi sieltä löytyi kilometreittäin henkilöhistoriallista aineistoa.
Arkiston vanhin asiakirja vuodelta 1299 oli henkilökunnan mielestä ”underwhelming”. Olimme kyllä ihan vaikuttuneita!

Innostavia toimintamalleja: paikallishistoriakeskus

Paikallinen vastine alueelliselle arkistolle löytyy muutaman sadan asukkaan Helmsdale-kylästä Invernessistä pohjoiseen. Timespan-keskuksessa on tutkittavana paikallishistoriallinen kirjasto sekä kylään liittyvää tutkimustietoa, kuten jokaisesta talosta koottu historiakortti. Henkilökunta järjestää juurimatkailijoille retkiä, joilla tutustutaan kiinnostuksen kohteina oleviin paikkoihin kylän lähellä. Timespanissa on myös hieno museo ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa nykytaidenäyttelytoimintaa.

Timespanin kirjastohuone. Arkistosta koottiin liikkuva ”People´s mobile archive” pandemian aikana. Kaikki saatavilla oleva materiaali löytyi koottuna katalogista.
Jacquie Aitken esitteli paikallisen kalastajavillapaidan, jollaisia museon neulekerho neuloo tapaamisissaan. Kuvio on saanut inspiraation silliverkoista; sillien kalastus oli vastaperustetun Helmsdalen pääelinkeino 1800-luvulla. Paitojen piti olla tyköistuvia, etteivät ne jääneet kiinni purjenaruihin.

Tapaamamme digi- ja kulttuuriperintökuraattori Jacquie Aitken koordinoi rahoitus-, näyttely-, arkisto- ja yleisötyön lisäksi vapaaehtoisten sukututkijoiden työtä ja uusia teknologioita hyödyntävää Digital Hubia. Hubissa pääsimme katsomaan rautakautista taloa VR-laseilla ja tutkimaan Helmsdalea eri aikojen mallinnuksina.

Ensikertalainen virtuaalimaailmassa. Digital Hubissa testataan erilaisia uusia teknologioita ja kerätään niistä kokemuksia näyttelyuudistusta varten. Hub on yhteistuotanto paikallisen yliopiston kanssa.

Yleisö- ja yhteisötyön näkökulmasta hengästyttävää toimintaa vuosittain rahoituksen hakevalta pienen paikkakunnan toimijalta! Paikkakunnan kokoa kuvaa se, että yhden risteyksen aluella sijaitsevat Timespanin lisäksi ainoat avoinna olleet ravintola, hotelli ja kioskimainen ruokakauppa.

Timespan valko-keltaisessa talossa. Tien toisella puolella sijaitsevat hotelli ja ravintola, jossa saimme kuulla paljon paikallisjuttuja ravintolan turkkilaiselta omistajalta. Spar kuvan vasemmassa laidassa. Ylämaalainen maalaismaisema alkaa heti Timespanin takana virtaavan joen takaa.

Vapaaehtoistoiminnan varjopuolet

Skotlannissa moni kulttuuriperintötoiminta jäisi tekemättä, jollei olisi aktiivisia vapaaehtoisia ja lahjoitusvaroja. Kaikissa vierailukohteissa oli selkeät ohjeet, miten toimintaa voi tukea lahjoituksilla verkossa tai paikan päällä. Vapaaehtoistoimintaa näimme niin Timespanin kerhohuoneessa (iäkkäitä sukututkijoita asiakkaiden mysteerien kimpussa), Strathpefferin vanhan rautatieaseman yhteisöpuodin tiskin takana kuin Highland Folk Museumissa kohteita esittelemässä.

Lahjoituspyyntö Timespanin vessakopin seinällä.

Highland Folk Museum on Britannian vanhin ulkoilmamuseo. Näimme museoalueella valtavasti potentiaalia, mutta olimme aika eksyksissä ilman taustatietoa skotlantilaisesta elämäntavasta. Vain muutamassa valtavan alueen rakennuksista oli kyltti ja digitaalisesta oppaasta löytyi vain viisi kohdetta. Piipahdettuamme 1700-lukua esittelevässä olkikattoisten rakennusten kylässä näimme silmissämme kaikki ne markkinat ja muut tapahtumat, joita siellä varmasti järjestetään. Meidät pois saattanut nuori opas kuitenkin totesi ykskantaan, ettei siellä mitään järjestetä.

Folk Museumiin ensimmäisenä siirretty, saaristolaisrakentamista esittelevä rakennus oli saanut eteensä kyltin.
1700-luvun mallinnettu kylä, jossa oli joitakin toiminnallisia pisteitä, mutta kuulemma ei tapahtumia.

Vapaaehtoistoiminnallakin on rajansa ja samoja haasteita kuin Suomessakin. Olimme kuitenkin kaikki samaa mieltä, että yhteisökeskeisyys ja palveluhalu oli aivan poikkeuksellisella tavalla rakennettu sisään kulttuuriperintötoimijoiden toimintaan. Historiaa käytettiin voimavarana tässä päivässä; Jacqui Aitkenin sanoin: We do have a voice and we use it! Koko Timespanin toimintafilosofia on ihailtavasti kuvattu julisteeseen ja museokeskus kuvaa itseään toiminnan ja muutoksen museoksi. Näistä teemoista on kiinnostavaa kuulla lisää Suomen näkökulmasta Museoalan teemapäivillä marraskuussa!

Tasa-arvoa, kestävää kehitystä, saavutettavuutta, yhteistyötä ja paikallisuutta korostava Timespanin ”mission statement”.

Matkakertomuksen kirjoitti opintovapaalla Espoon kaupunginmuseosta oleva museolehtori Tiina Hero, Pedaalin varapj.

Tarkastelussa yleisötyön vastuullisuus – Yleisötyöpäivät Mäntässä 6.–7.9.2023

Ajankohtainen aihe, Serlachius-museoiden hienot puitteet ja mahdollisuus tavata kollegoita houkuttelivat paikalle noin 70 yleisötyöntekijää eri puolilta Suomea. Pedaali osallistui Yleisötyöpäiville neljän hallituslaisen voimin. Puheenjohtaja Tuuli Uusikukan lisäksi mukana olivat hallituksen jäsenet Iisa Aaltonen, Nina Talvela ja Jenni Siltainsuu. Tässä tekstissä nostetaan esille ajatuksia herättelevimpiä esityksiä. Koko ohjelma on tutustuttavissa Museoliiton sivuilla.

Joenniemen kartano. Iisa Aaltonen

Ekologisesti kestävää yleisötyötä

Ensimmäisenä seminaaripäivänä ohjelma keskittyi vastuullisuuteen ennen kaikkea ympäristön näkökulmasta. Opetus-, kasvatus- ja koulutusalojen säätiön (OKKA-säätiö) suunnittelupäällikkö Erkka Laininen puhui kestävää tulevaisuutta rakentavasta sivistyksestä ja pohti museoiden roolia tässä. Lainisen mukaan tarvittaisiin kulttuurinen muutos ja uudenlainen tapa ymmärtää ihmisyyttä yhdenvertaisena osana ympäröivää maailmaa. Näiden muutosten aikaansaamisessa museoilla ja erityisesti museoiden tekemällä museopedagogisella työllä on suuri merkitys.

Suunnittelija Anni Granroth (Luonnontieteellisen keskusmuseo LUOMUS) käsitteli puheenvuorossaan museoita ympäristökasvattajina ja herätteli yleisöä muun muassa pohtimaan käsityksiään luonnosta. Mitä on luonto? Mikä taas ei ole luontoa? Kaikki elämä on kietoutunut yhteen, mutta eri lajien väliset suhteet eivät ole neutraaleita: ihmislajilla on valta tuhota ja korjata.

Puheenvuoroihin mahtui myös konkreettisia esimerkkejä museoiden tekemästä ympäristökasvatustyöstä muun muassa Hyvinkään taidemuseosta, Työväenmuseo Werstaalta sekä Suomen luonto- ja ympäristökoulujen liiton MAPPA.fi-sovelluksesta, joka kokoaa yhteen ympäristökasvatuksessa hyödynnettäviä materiaaleja muun muassa museoilta. Päivän aihe sai aikaan vilkasta keskustelua, ja näissä kuultiin tiukkojakin puheenvuoroja koskien vallanpitäjien hitautta saada näkyvää muutosta aikaan.

Erkka Lainisen puheenvuoro. Kuva: Iisa Aaltonen.

Sosiaalinen vastuullisuus

Toinen seminaaripäivä oli omistettu sosiaaliselle vastuullisuudelle. Museoiden roolista sosiaalisen vastuullisuuden suunnannäyttäjinä puhui Aura Linnapuomi Kulttuuria kaikille -palvelusta. Osana esitystään Linnapuomi haastatteli kokemusasiantuntija Eeva Lahtista taloudellisesta saavutettavuudesta ja osallisuudesta.

Sosiaalinen vastuullisuus on syrjinnän ehkäisyä sekä moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja inkluusion huomioimista. Sosiaaliseen vastuullisuuteen sisältyy oikeus terveyteen, turvallisuuteen, sivistykseen ja yksityisyyteen. Museoilla on mahdollisuus vaikuttaa esimerkiksi nostamalla esiin yhteiskunnallisia epäkohtia, moninaistamalla kerrottuja tarinoita, moninaisella rekrytoinnilla sekä edistämällä osallisuutta, kielitietoisuutta ja saavutettavuutta.

Yleisötyötä ja yhteisöllistä työtä monikulttuurisessa ja -kielisessä ympäristössä käsitteli yleisötyövastaava Pia Nikula Saamelaismuseo Siidasta. Nikula kertoi kokoelmien ja valokuvien kontekstitietojen keräämisestä, jota oli tehty eri puolilla Saamenmaata järjestetyissä tilaisuuksissa.

Lorna Simpsonin näyttely Haze Serlachius-museo Göstassa. Kuva: Iisa Aaltonen

Serlachius-museoiden yleisönä

Luento-ohjelman lisäksi päivien osallistujat pääsivät tutustumaan Serlachius-museoiden yleisötyöhön. Asiantuntevat oppaat johdattivat yhtiön historiaan ja kokoelmien helmiin Gösta Serlachiuksen rakennuttamassa Joenniemen kartanossa sekä tämän yhteyteen vuonna 2014 avautuneen puupaviljongin nykytaidenäyttelyihin. Museorakennus Göstan ohella kierroksella pääsi myös kurkistamaan Melasjärven rannalle rakennettuun Taidesaunaan. Taidesauna oli monien osallistujien mielestä huikean hieno elämys!

Näkymä taidesaunan terassilta. Kuva: Iisa Aaltonen

”Hands on” -osuuteen sisältyi myös tutustumista paperin valmistuksen maailmaan työpajassa sekä G. A. Serlachiuksen elämään mysteeripelin kautta ja erilaisten taitojen harjoittelemista 1800-luvun lopun apteekissa. Hauskalla draamaopastuksella etsittiin G. A. Serlachius Oy:n palvelukseen uusia työntekijöitä erilaisiin tehtäviin. Vuotta 1951 eläneen yhtiön edustajan kärkkäät kommentit 2020-luvun elämänmuodoista ja osallistujien vaatetuksesta rakensivat humoristisen pohjavireen, joka kantoi läpi opastuksen. Samalla yhtiön ja pääkonttorin historia tulivat tutuiksi.

Paperinvalmistustyöpajassa. Kuva: Iisa Aaltonen

Vuoden museopedagoginen teko 2023

Pedaali sai jakaa vuoden museopedagogisen teon palkinnon yleisötyöpäivillä. Vuoden teoksi valittiin Gallen-Kallelan Museon Paluu Keniaan -hanke ja kunniamaininta päätettiin jakaa TATAMURI® museossa -ryhmätoiminnalle.

Gallen-Kallelan Museo sijaitsee meren rannalla Espoossa Akseli Gallen-Kallelan perheen kodissa ja taitelija-ateljeessa. Museossa on esitelty 1960-luvulta saakka Gallen-Kallelan elämäntyötä. Monet muistavat pitkään esillä olleet Afrikasta tuodut esineet eksoottisina kuriositeetteina.

Maaliskuussa 2023 avautuneen Paluu Keniaan -näyttelyn valmistelutyössä otettiin uudeksi näkökulmaksi nykykenialaisten ajankohtaiset näkemykset. Hankkeen kenialaistaustainen yhteisökoordinaattori kokosi työpajaosallistujat, jotka valitsivat näyttelyn etnografiset esineet sekä osan taideteoksista. Työpajan osallistujien haastatteluja käytettiin saliteksteissä ja näyttelykirjassa, ja ne tallennettiin museon kokoelmaan. Haastatteluaineisto toimii ylisukupolvisen tiedon siirtäjänä Suomessa syntyneille kenialaistaustaisille henkilöille.

Hanke tuotettiin kokonaan yleisötyönä, vuorovaikutuksessa kenialaistaustaisen yleisön kanssa. Koko museo seisoi uudenlaisten valintojen takana prosessin ajan. Hanke kattoi laajasti museon eri toiminnot ja on hieno esimerkki siitä, miten perusteellisesti mietitty ja hyvin tehty yleisötyö hyödyttää koko museo-organisaatiota ja tukee museon eri toimintoja.

Museopedagogisen teon valinnasta käytiin tänäkin vuonna runsaasti keskustelua Pedaalin hallituksessa. Päädyimme monen hienon teon joukosta antamaan kunniamaininnan tamperelaiselle TATAMURI® museossa -ryhmätoiminnalle, joka on suunnattu muistisairaille ja heidän läheisilleen. Erityisesti meihin teki vaikutuksen sote-alan kanssa onnistuneesti tehty pitkäjänteinen yhteistyö, joka vastaa asiakkaiden tarpeisiin ja hyödyntää museoiden mahdollisuuksia ja yleisötyön ammattitaitoa monipuolisesti. Theseuksesta voit lukea lisää Tatamurin konseptoinnista. Onnea voittajille!

Voittajat museo Gustafin portaikossa. Kuva: Iisa Aaltonen

Kirjoittajat: Iisa Aaltonen ja Tiina Hero / Pedaalin hallitus

Taidemuseo etsii paikkaansa

August Schaumanin raportti 1800-luvun suomalaisen taidekentän tilasta ei paljoa lupaillut.

”Meillä ei voitu osallistua kaikkiin mahdollisiin yhdistyksiin, … , ei ollut koskaan kuultavissa matkasaarnaajia, ei ollut minkäänlaista luistelukerhoa, ei ollut edes pieniä ompeluseuroja eikä lukupiirejä – mutta sen sijaan harrastettiin niin sanottua seurustelua ja sitä hyvin laajassa mitassa”.

Suomessa lähinnä sisustettiin koteja, tilattiin alttaritauluja kirkkoihin ja maalautettiin
muotokuvia perheestä. Zachris Topelius yltyi väittämään, että maasta ei löytynyt maalauksia kuin verhoista ja tapeteista.

Apu oli kuitenkin oven takana. Vuonna 1846 perustettiin Suomen Taideyhdistys, joka
Topeliuksen sanoin ”onnistui luomaan taide-elämän Suomeen miltei tyhjästä”.

Taiteen avulla haluttiin sivistää ennen kaikkea työläisiä, joiden katsottiin olevan kuin ”tyhjiä
astioita, jotka täyttyvät joko taiteesta ja valistuksesta tai alkoholista ja turmelluksesta”
. Usko
valistuksen voimaan oli vankka. ”Mitä taiteen hyväksi tehdään, se tehdään kansakunnan
kunniaksi, sen nimen säilyttämiseksi jälkipolville. Kaikki suuret kansakunnat ovat
kunnioittaneet taiteilijoita hienoimpina saavutuksinaan.”

Ateneum-rakennuksen avaaminen vuonna 1888 oli iso askel. Liiankin iso, sillä odotukset olivat kovin korkealla. Yleisön pettynyt tyytymättömyys tuli julki vain viisi viikkoa avaamisen jälkeen. Ja jatkuva valitus oli kulkeva mukana vuodesta toiseen.

Ateneum. Daniel Nyblin / Museovirasto.

Gustaf Strengell Ateneumin intendenttinä 1910-kuvun alussa merkitsi neljän vuoden ajaksi
suuria muutoksia. Lähtökohtana oli kaikessa radikaalisuudessaan vanhan taidehistoriallisen mallin korvaaminen yleisöystävällisyydellä. Tarvittiin aivan uudenlainen museoammattilainen. Luova museotyöntekijä ymmärsi, että taidemuseo ilman hyvin hoidettua yleisöä jäi varastoksi.

Opetusnäyttelyitä, valtakunnallisia kiertonäyttelyitä, alennettuja halpispäiviä, laajennettuja
aukioloaikoja. Tulokset olivat vaikuttavat: Strengellin intendenttikauden ensimmäinen vuosi
oli kautta aikojen vilkkain, 25 121 kävijää kaksinkertaisti kaikki aikaisemmat ennätykset.

Gustaf Strengell. Goodwin / Museovirasto.

Strengell julkaisi museofilosofiastaan tulisieluisen, innostavan lehtikirjoituksen, jossa nimitti
vallitsevaa museota kvantiteettimuseoksi yleisönään lähinnä alalle vihkiytyneet tutkijat.
Kvantiteettimuseosta oli siirryttävä kvaliteettimuseoon. Strengellin kirjoitusta seurasi
hiljaisuus. Suomalainen taidemuseolaitos ei ollut kiinnostunut.

Strengellin toimikauden jälkeen museo palasi takaisin vanhaan. Kovin huonolla menestyksellä. Kuvanveistäjä Alpo Sailo aloitti lehtikirjoitusten sarjan, jossa puututtiin museon yleiseen epäjärjestykseen, onnettomaan ripustukseen, puutteellisen tiedon määrään, vähäisiin aukioloaikoihin ja teosten rikkinäiseen kuntoon. Intendentti Torsten Waenerberg katsoi, ettei arvosteluun juuri ollut aihetta. ”Minkä sille voi, että ihmiset ovat sellaisia vandaaleja.”

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Julius Ailio summasi suomalaisen museolaitoksen tasoa. Hän oli huolissaan sosiaalisen tehtävän heikosta kehittymisestä. Vasta sen kautta museosta muodostuisi se kansansivistyslaitos, jossa ”niin vanha kuin nuori voi saada elävän ja samalla huvittavan yleistajuisen kuvan kulttuurikehityksestä”.

Yleisöä tuli hoitaa aivan yhtä suurella huolella ja vakavuudella kuin esineistöä. Keinot olivat Strengellin tapaan moneen kertaan pohditut: pidennetyt aukioloajat, kunnolliset kansantajuiset luettelot, hyvä muuntautumiskykyinen opastustoiminta, pieniä syventäviä julkaisuja, lasten toimintaa. Museo oli näet jättänyt yleisönsä selviämään museossa yksin: ilman asianmukaista ohjausta ja opastusta kävijät jäivät taiteen edessä ymmälleen.

Vierailijoita Ateneumissa 1932. Valokuvaamo Pietinen / Museovirasto.

Fredr. J. Lindströmin lomakurssimuistiinpanot vuodelta 1904 ovat varhainen dokumentti
opastustoiminnan alkuajoilta. Kymmenissä käsinkirjoitetuissa liuskoissa Lindström johdatteli kuulijansa taiteen sosiaaliseen tehtävään. Hän oli kansanvalistaja, jolle oli tärkeää nähdä ohi taideteoksen esittävän aiheen. Yhä uudelleen toistuivat yksinkertaiset kysymykset: ”Mitä tunteita herättää meissä tämä taulu? Mitä on taiteilija tehnyt niiden herättämiseksi?”

Mikseivät museot sitten edelleenkään, vuosikymmenten toiminnan jälkeen oikeasti kiinnostaneet yleisöä? Aika monella oli vastaus valmiina. Ne olivat liian sidoksissa menneisyyteen. Arvostelua herätti myös museorakennuksen palatsimainen luonne ja juhlava portaikko.

Ratkaisu ongelmaan oli hyvin yksinkertainen: uusi rakennus, Alvar Aallon suunnittelemana
Töölönlahden rannalle. Ateneumin voisi purkaa poiskin. Se oli tehtävänsä tehnyt, keskustan
tontille löytyi tehokkaampaakin käyttöä.

”Aalto ripotteli suunnitelmaansa Hesperianpuiston rantaan, täyttömaalle, monumentaalirakennusten sarjan. Riviin tulivat muiden muassa uusi pääkirjasto, taidemuseo, teatteri, ooppera, kaupunginmuseo ja Suomen Akatemian talo.” – Marja Salomaa, HS

Kurkista Alvar Aallon keskustasuunnitelmaan Helsingin Sanomien artikkelissa.

Tulevaisuuden museon ajateltiin voivan hyvin olla taiteilijoiden käyttöön asetettu,
monipuolisin teknisin välinein varustettu tila. Siinä ei taidehistoriallista henkilökuntaa
tarvittaisi, insinöörejä kyllä. Vanhasta museomallista haluttiin siirtyä vallan pois, kohti vapaata luovuutta. Sellaista missä yleisö voisi musisoida, maalailla tauluja ja keitellä vaikka ruokaa ihan omien toiveittensa innoittamana.

Kirjoittanut: Marjatta Levanto, taidehistorioitsija, tiedekirjailija, Suomen taidemuseokentän
ensimmäinen museopedagogi.

Päiväkotilapsia Ville Vallgrenin näyttelyssä 1980. Eeva Rista / Helsingin kaupunginmuseo.

Nykypäivän museoiden yleisötyöstä eivät musisointi, taulujen maalailu ja ruoan keittely ole
kovinkaan kaukana. Museopedagogit tosin eivät pääasiassa ole insinöörejä. Lindströmin
opastuksia hahmottelevista muistiinpanoista kesti lähes 70 vuotta ennen kuin Ateneum sai
ensimmäisen museopedagogian ammattilaisensa, museolehtori Marjatta Levannon vuonna
1973. Alvar Aallon kulttuurirakennusten sarjasta Töölönlahdella toteutuivat vain Finlandia-
talo ja Ooppera. – toim.huom.