Taidemuseo etsii paikkaansa

August Schaumanin raportti 1800-luvun suomalaisen taidekentän tilasta ei paljoa lupaillut.

”Meillä ei voitu osallistua kaikkiin mahdollisiin yhdistyksiin, … , ei ollut koskaan kuultavissa matkasaarnaajia, ei ollut minkäänlaista luistelukerhoa, ei ollut edes pieniä ompeluseuroja eikä lukupiirejä – mutta sen sijaan harrastettiin niin sanottua seurustelua ja sitä hyvin laajassa mitassa”.

Suomessa lähinnä sisustettiin koteja, tilattiin alttaritauluja kirkkoihin ja maalautettiin
muotokuvia perheestä. Zachris Topelius yltyi väittämään, että maasta ei löytynyt maalauksia kuin verhoista ja tapeteista.

Apu oli kuitenkin oven takana. Vuonna 1846 perustettiin Suomen Taideyhdistys, joka
Topeliuksen sanoin ”onnistui luomaan taide-elämän Suomeen miltei tyhjästä”.

Taiteen avulla haluttiin sivistää ennen kaikkea työläisiä, joiden katsottiin olevan kuin ”tyhjiä
astioita, jotka täyttyvät joko taiteesta ja valistuksesta tai alkoholista ja turmelluksesta”
. Usko
valistuksen voimaan oli vankka. ”Mitä taiteen hyväksi tehdään, se tehdään kansakunnan
kunniaksi, sen nimen säilyttämiseksi jälkipolville. Kaikki suuret kansakunnat ovat
kunnioittaneet taiteilijoita hienoimpina saavutuksinaan.”

Ateneum-rakennuksen avaaminen vuonna 1888 oli iso askel. Liiankin iso, sillä odotukset olivat kovin korkealla. Yleisön pettynyt tyytymättömyys tuli julki vain viisi viikkoa avaamisen jälkeen. Ja jatkuva valitus oli kulkeva mukana vuodesta toiseen.

Ateneum. Daniel Nyblin / Museovirasto.

Gustaf Strengell Ateneumin intendenttinä 1910-kuvun alussa merkitsi neljän vuoden ajaksi
suuria muutoksia. Lähtökohtana oli kaikessa radikaalisuudessaan vanhan taidehistoriallisen mallin korvaaminen yleisöystävällisyydellä. Tarvittiin aivan uudenlainen museoammattilainen. Luova museotyöntekijä ymmärsi, että taidemuseo ilman hyvin hoidettua yleisöä jäi varastoksi.

Opetusnäyttelyitä, valtakunnallisia kiertonäyttelyitä, alennettuja halpispäiviä, laajennettuja
aukioloaikoja. Tulokset olivat vaikuttavat: Strengellin intendenttikauden ensimmäinen vuosi
oli kautta aikojen vilkkain, 25 121 kävijää kaksinkertaisti kaikki aikaisemmat ennätykset.

Gustaf Strengell. Goodwin / Museovirasto.

Strengell julkaisi museofilosofiastaan tulisieluisen, innostavan lehtikirjoituksen, jossa nimitti
vallitsevaa museota kvantiteettimuseoksi yleisönään lähinnä alalle vihkiytyneet tutkijat.
Kvantiteettimuseosta oli siirryttävä kvaliteettimuseoon. Strengellin kirjoitusta seurasi
hiljaisuus. Suomalainen taidemuseolaitos ei ollut kiinnostunut.

Strengellin toimikauden jälkeen museo palasi takaisin vanhaan. Kovin huonolla menestyksellä. Kuvanveistäjä Alpo Sailo aloitti lehtikirjoitusten sarjan, jossa puututtiin museon yleiseen epäjärjestykseen, onnettomaan ripustukseen, puutteellisen tiedon määrään, vähäisiin aukioloaikoihin ja teosten rikkinäiseen kuntoon. Intendentti Torsten Waenerberg katsoi, ettei arvosteluun juuri ollut aihetta. ”Minkä sille voi, että ihmiset ovat sellaisia vandaaleja.”

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Julius Ailio summasi suomalaisen museolaitoksen tasoa. Hän oli huolissaan sosiaalisen tehtävän heikosta kehittymisestä. Vasta sen kautta museosta muodostuisi se kansansivistyslaitos, jossa ”niin vanha kuin nuori voi saada elävän ja samalla huvittavan yleistajuisen kuvan kulttuurikehityksestä”.

Yleisöä tuli hoitaa aivan yhtä suurella huolella ja vakavuudella kuin esineistöä. Keinot olivat Strengellin tapaan moneen kertaan pohditut: pidennetyt aukioloajat, kunnolliset kansantajuiset luettelot, hyvä muuntautumiskykyinen opastustoiminta, pieniä syventäviä julkaisuja, lasten toimintaa. Museo oli näet jättänyt yleisönsä selviämään museossa yksin: ilman asianmukaista ohjausta ja opastusta kävijät jäivät taiteen edessä ymmälleen.

Vierailijoita Ateneumissa 1932. Valokuvaamo Pietinen / Museovirasto.

Fredr. J. Lindströmin lomakurssimuistiinpanot vuodelta 1904 ovat varhainen dokumentti
opastustoiminnan alkuajoilta. Kymmenissä käsinkirjoitetuissa liuskoissa Lindström johdatteli kuulijansa taiteen sosiaaliseen tehtävään. Hän oli kansanvalistaja, jolle oli tärkeää nähdä ohi taideteoksen esittävän aiheen. Yhä uudelleen toistuivat yksinkertaiset kysymykset: ”Mitä tunteita herättää meissä tämä taulu? Mitä on taiteilija tehnyt niiden herättämiseksi?”

Mikseivät museot sitten edelleenkään, vuosikymmenten toiminnan jälkeen oikeasti kiinnostaneet yleisöä? Aika monella oli vastaus valmiina. Ne olivat liian sidoksissa menneisyyteen. Arvostelua herätti myös museorakennuksen palatsimainen luonne ja juhlava portaikko.

Ratkaisu ongelmaan oli hyvin yksinkertainen: uusi rakennus, Alvar Aallon suunnittelemana
Töölönlahden rannalle. Ateneumin voisi purkaa poiskin. Se oli tehtävänsä tehnyt, keskustan
tontille löytyi tehokkaampaakin käyttöä.

”Aalto ripotteli suunnitelmaansa Hesperianpuiston rantaan, täyttömaalle, monumentaalirakennusten sarjan. Riviin tulivat muiden muassa uusi pääkirjasto, taidemuseo, teatteri, ooppera, kaupunginmuseo ja Suomen Akatemian talo.” – Marja Salomaa, HS

Kurkista Alvar Aallon keskustasuunnitelmaan Helsingin Sanomien artikkelissa.

Tulevaisuuden museon ajateltiin voivan hyvin olla taiteilijoiden käyttöön asetettu,
monipuolisin teknisin välinein varustettu tila. Siinä ei taidehistoriallista henkilökuntaa
tarvittaisi, insinöörejä kyllä. Vanhasta museomallista haluttiin siirtyä vallan pois, kohti vapaata luovuutta. Sellaista missä yleisö voisi musisoida, maalailla tauluja ja keitellä vaikka ruokaa ihan omien toiveittensa innoittamana.

Kirjoittanut: Marjatta Levanto, taidehistorioitsija, tiedekirjailija, Suomen taidemuseokentän
ensimmäinen museopedagogi.

Päiväkotilapsia Ville Vallgrenin näyttelyssä 1980. Eeva Rista / Helsingin kaupunginmuseo.

Nykypäivän museoiden yleisötyöstä eivät musisointi, taulujen maalailu ja ruoan keittely ole
kovinkaan kaukana. Museopedagogit tosin eivät pääasiassa ole insinöörejä. Lindströmin
opastuksia hahmottelevista muistiinpanoista kesti lähes 70 vuotta ennen kuin Ateneum sai
ensimmäisen museopedagogian ammattilaisensa, museolehtori Marjatta Levannon vuonna
1973. Alvar Aallon kulttuurirakennusten sarjasta Töölönlahdella toteutuivat vain Finlandia-
talo ja Ooppera. – toim.huom.


Yhteiset yleisöt -seminaari Turussa 24.-25.4.2023

Ihmisiä teatterissa.

Seminaarin tavoitteena oli tarjota näkökulmia kulttuuri- ja taidealojen yleisötyöhön sekä innostaa ja yhdistää eri taidekentillä yleisötyötä tekeviä. Seminaarin järjestäjinä toimivat turkulaiset Aboa Vetus Ars Nova, Forum Marinum, Sibelius-museo, Tehdas Teatteri, Turun filharmoninen orkesteri, Turun Kaupunginteatteri, Turun museokeskus, Turun taidemuseo ja Åbo Svenska Teater.  Koko ohjelman voi katsoa täältä: YHTEISET YLEISÖT -seminaari 24.–25.4.2023.

Pedaalia edustivat seminaarissa puheenjohtaja Tuuli Uusikukka ja varapuheenjohtaja Tiina Hero. Tässä kirjoituksissa nostamme esiin joitakin esityksiä ja niiden herättämiä ajatuksia.

Katkelma esityksestä: Minun kirjapuotini – kokemuksellinen kurkistus F.A. Meyerin
kirjakauppaan 1810-luvun Turussa
, Timo Väntsi
Tuotanto: Historian ja tulevaisuuden museo -hanke, Turun yliopiston ja Koneen säätiön Sanojen liike ja tiedon paikat -tutkimushanke, Tehdas Teatteri sekä Turun kaupunginkirjasto 

Titanicin suomalaiset – kuunnelmia siirtolaisten matkalta 
Maija Karhu, kehittämispäällikkö ja Hanna Niittymäki näyttelysuunnittelija, Forum Marinum

Elämyksellisissä kokemuksissa yhdistyvät moniaistisuus, osallistuminen, yksilöllisyys ja
henkilökohtaisuus sekä pysyvän muutoksen aikaansaaminen. Minun kirjapuotini -esitys oli
yksilölliseksi kustomoitu taidekokemus, jossa liikuttiin, yllätyttiin ja käytettiin kaikkia aisteja. Esitys oli interaktiivinen, useita tiloja käyttävä, pienelle ryhmälle tuotettu historiallinen näytelmä. Saimme esityksestä maistiaisen ja kuulimme kokemuksia toteutuksesta.

Titanicin suomalaiset oli myös historiaa ja teatteria yhdistävä projekti, jossa historiallisen museon näyttelyyn otettiinkin lähtökohdaksi kuunnelma. Kuunneltava näyttely on otettu hyvin vastaa Forum marinumissa. Kummatkin projektit olivat hyviä esimerkkejä siitä, miten tietoa tuottavat ja tallentavat muistiorganisaatiot voivat hyödyntää esittävien taiteiden asiantuntijuutta ja sen avulla luoda yhdessä jotain, mikä resonoi aivan uudella tasolla yleisöille. Kulttuuri-, tiede- ja taidelaitosten yhteistyö on hedelmällistä kaikille osapuolille ja yhteistyön kautta edistetään koko kentän näkyvyyttä ja vaikuttavuutta. Molemmat olivat virkistävän rohkeita uudenlaisia lähestymistapoja omassa toimintaympäristössään ja tällaisia toivoisi syntyvän yhä enemmän.

Vuoden yleisötyöteko -tunnustuspalkinto

Ensimmäistä kertaa jaettu palkinto myönnettiin kulttuurin ja esittävän taiteen alaan liittyvälle
projektille, hankkeelle tai teolle, joka on ollut ajankohtainen vuoden 2022 aikana. Palkinnon jakoi Horisontti-työryhmä. Horisontti on kulttuuri- ja taidealan yleisötyötahoista muodostettu
työryhmä, joka pyrkii lisäämään yleisötyön näkyvyyttä ja lisäämään yhteistyötä.

Palkinto myönnettiin tänä vuonna Ateneumin taidemuseon Mun Ateneum -hankkeelle. Hankkeen katsottiin olevan huolellisesti ja ammattitaidolla toteutettu toimiva hankekokonaisuus, joka on tavoittanut asuinpaikasta riippumatta peruskoulun 5.- ja. 6.-luokan oppilaita. Mun Ateneum- hankkeessa etäyhteyden kautta on pystytty välittämään sisältö ja antamaan oppilaille eväitä tulkita taidetta. Hanke on saanut osallistujat tekemään itse, pohtimaan ja keskustelemaan, mutta myös huomaamaan ja ymmärtämään muiden näkökulmia. Valitsijaraati halusi nostaa esiin tärkeänä sen, että hankkeella ja sitä kautta yleisötyöllä oli vaikutusta myös Ateneumin omiin rakenteisiin. Hankkeessa kehitetyt opetusmenetelmät ovat vaikuttaneet yleisestikin museon opastustoimintaan.

Horisontti jakoi myös kaksi kunniamainintaa, joista toinen myönnettiin Kulttuurikeskus ARX:in
Osallistava Valoilmiö-festivaalille. Valoilmiö-festivaalissa osallistujat pääsivät mukaan näyttelyn tekemisen eri vaiheisiin: suunnitteluun ja teosten tekemiseen. Toinen kunniamaininta myönnettiin Taiteen Sulattamon ja Helsingin kaupunginmuseon ”Kokemuksia hulluudesta” – yhteistyöprojektille. Näyttelyn ”Rikki – kun mieli särkyy” teossa osallistettiin kokemusasiantuntijoita sekä suunnittelussa että sisällön toteuttamisessa. Yeisötyö toi näyttelyyn sitä innovatiivisesti avaavia näkökulmia. Projekti oli esimerkki siitä, miten museon yleisötyötä voi kehittää hyödyntäen eri sektoreiden välistä synergiaa.

Taide tahtoo yleisön
Marjatta Levanto, taidehistorioitsija, tietokirjailija 

Silta tekijän ja kokijan välillä – Teatterikuraattorista yleisötyövastaavaksi
Pirjo Virtanen, teatterikuraattori emerita 

Yleisötyön paikka – mikä on yleisötyön paikka taidelaitoksen organisaatiossa ja taiteilijan
työlistalla?

Katja Kirsi, toiminnanjohtaja, Todellisuuden tutkimuskeskus 

Puheenvuorot herättivät paljon keskustelua ja ajatuksia yleisötyön roolista menneinä
vuosikymmeninä ja nykyään. Suomen ensimmäinen taidemuseon museolehtori Marjatta Levanto korosti yleisötyötä tukevan ja työntekijöiden ammattitaitoon luottavan johtajan merkitystä. Kun ala oli uusi, täytyi kokeilla ja löytää oma tapa tehdä museopedagogiaa, mihin tarvitsi johtajan luvan ja luottamuksen.

Pirjo Virtasen ja Katja Kirsin puheenvuorot taas herättivät pohtimaan, miten yleisötyö sijoittuu
taidelaitosten organisaatioon ja mihin suuntaan ollaan menossa. Tässäkin on johdon tahdolla suuri merkitys – miten tärkeänä omana työnään yleisötyö nähdään, vai ajatellaanko sen olevan esimerkiksi osa markkinointia. Markkinoinnin ja yleisötyön ammattitaito on kuitenkin aika erilaista, mitä jos ne on laitettu samaan laatikkoon tai jopa samalle ihmiselle yksin tehtäväksi?

Seuraavassa kirjoituksessa ensimmäinen Vieraskynäilijämme Marjatta Levanto avaa ammattimme alkuaikoja omasta näkökulmastaan!

Mitä kuuluu yleisötyöntekijä?

Paneelissa keskusteltiin yleisötyöntekijöiden voinnista ja mietteistä työtä kohtaan. Osallistujille lähetetyn kyselyn vastauksissa korostuvat mm. seuraavat asiat: laaja toimenkuva tuo jaksamiseen haasteita, ihmisten kanssa työskentely auttaa jaksamaan, resurssien puuttuessa tavoitteisiin päästään vain yleisötyöntekijän venyessä, asema nähtiin usein epävarmana ja osaaminen aliarvostettuna, mutta myös yleisötyötä arvostavia organisaatioita löytyi.

Pedaali tarjoaa vertaistukea haasteisiin mm. koulutusten ja Mitä kuuluu? -etätapaamisten
muodossa, muista seurata 
verkkosivujamme!

Kirjoittanut: Tiina Hero, Espoon kaupunginmuseo ja Tuuli Uusikukka, Museo Leikki

Kuvat: Jussi Virkkumaa, Tehdas Teatteri

Blogin avulla mission kimppuun

Ihmisiä istuu rannalla

Hei Pedaalin jäsenet ja muut museoiden yleisötyöstä kiinnostuneet.

Tervetuloa uuden blogimme pariin!

Ajatus blogista syntyi osana kahden vuoden missiotyöskentelyä. Keskusteluissa jäsenten kanssa nousi yhteinen huoli yleisötyön tunnettuuden ja arvostuksen puolesta. Totesimme missiotyöryhmässä, että Pedaalilta oikeastaan puuttuu kanava, jossa voisimme puhua alallemme tärkeistä asioista. Pyrimmekin nyt starttaavalla blogilla edesauttamaan missioon kirjattuja olemassaolomme syitä:

Opimme ja innostumme yhdessä! Blogi toimii alustana kertoa onnistumisista ja opeista sekä paikkana vertaistuelle ja keskustelullekin.
Blogiin kirjoittavat vieraskynäilijät taas tuovat terveisiä muilta aloilta ja uusia näkökulmia.
Avoimesti ja arvostavasti! Blogi on avoinna kaikille jäsenille ja toivottavasti siinä kuuluu mahdollisimman moninaisia ääniä kentältämme.
Yleisötyö näkyväksi! Blogi on yksi keino toimia yleisötyön äänitorvena niin museokentällä kuin laajemminkin yhteiskunnassa.

Tulevaisuuden visiossamme Pidämme meteliä entistä enemmän, Jaamme osaamista ajankohtaisissa asioissa mm. blogin avulla sekä Teemme yhdessä kaikkien jäsenien kesken. Toivottavasti blogi saa innokkaita kirjoittajia ja lukijoita alusta saakka!
Pedaalin mission löydät nettisivuiltamme kohdasta Yhdistys, Pedaalin missio.

Yleisötyön ajankohtaisten ja työtä tunnetuksi tekevien aiheiden lisäksi toivomme kirjoituksia mm. museopedagogian historiasta ja nykytilasta, saavutettavuudesta, kestävästä kehityksestä ja digitaalisuudesta. Myös vinkkejä muiden alojen vieraskynäilijöistä otetaan vastaan!

Miten blogin konseptia työstettiin?

Työryhmässä hahmottelimme blogille konseptia hyödyntäen yksinkertaisia työkaluja, kuten
sidosryhmä- ja toimintaympäristökarttaa, asiakasprofiileja sekä suunnittelimme blogin rakennetta ja resursseja.
Palvelulupauksen hissipuheeksi kirjasimme:
”Pedaalin blogi jakaa hyviä käytäntöjä yhdessä jäsenten ja kaikkien museopedagogiikasta kiinnostuneiden kanssa. Blogin avulla lisätään yleisötyöammatin arvostusta ja ymmärrystä sekä kiinnostusta sitä kohtaan.”

Pidetään nyt tässäkin kirjoituksessa kiinni yhdessä oppimisen tavoitteesta ja laitetaan muutama konseptoinnin linkkivinkki jakoon:

Maijala, R. 2018. Palvelukonsepti – ideasta kokonaisuudeksi.

Passi & Ripatti: Työkalut muutokset tekijöille.

SDT 2012. Palvelumuotoilun työkalupakki. Prosessi ja työpohjat. Jyväskylän ammattikorkeakoulu.

Pedaalin blogin päätoimittajana toimii ensimmäisen vuoden ajan konseptointia luotsannut Tiina Hero ja toimituskuntaan kuuluvat Iris Hyyrynen, Jenni Siltainsuu ja viestinnän osalta Outi Puolanne.
Kirjoittajaehdotukset ja kaikki toiveet kannattaa laittaa suoraan Tiinalle, yhteystiedot löytyvät bloginaloitussivulta. Kirjoittajille on tarjolla selkeät ohjeet ja aiheet saavat tosiaan olla laidasta laitaan museoiden yleisötyöhön ja museopedagogiaan liittyen! Jos blogin toimittaminen kiinnostaa, sekoitamme mielellämme pakkaa heti kun olemme saaneet julkaisemisen hyvään vauhtiin.

Seuraavassa kirjoituksessa kerromme Pedaalin puheenjohtajan Tuuli Uusikukan kanssa parhaita paloja Yhteiset yleisöt 3 -seminaarista Turusta.

Laita osoite muistiin ja palaa kuukausittain lukemaan uusia tuulia alaltamme!

Innostunein terveisin,

Blogitiimi