Blogi – Pedaali

Vieraskynä: Kun piiloon jäävä todellisuus tuodaan museoon

13 lokakuun, 2026 kirjoittaja pedaali

Värivalokuva vanhan uusrenessanssirakennuksen portaikosta. Koristelliseen, metalliseen kaiteeseen on kiinnitetty vieriviereen sanomalehdestä tehtyjä talonmuotoisia origameja.

Museo ei tunnu kaikille mahdolliselta

Kulttuuripalvelujen käyttäminen ei useinkaan ole ensimmäisenä mielessä ihmisellä, joka elää asunnottomana tai muussa vakavassa asumisen kriisissä. Huomio suuntautuu siihen, miten arjen välttämättömät tarpeet järjestyvät ja mistä saa apua.

Museoon menemistä voivat rajoittaa pääsymaksujen lisäksi monet näkymättömämmät kynnykset. Museo saattaa tuntua vieraalta paikalta, ja osallistumista voivat vaikeuttaa asunnottomuuteen liittyvä stigma, häpeän kokemukset, kuormittava elämäntilanne sekä tunne siitä, ettei museo ole tarkoitettu “minunlaisilleni” ihmisille.

Siksi kulttuuripalvelujen saavutettavuus ei ole asunnottomuutta kokevien ihmisten näkökulmasta toissijainen kysymys. Se kertoo siitä, ketkä tunnistetaan yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi ja keiden kokemusten katsotaan kuuluvan yhteiseen kulttuuriin ja historiaan.

Näkyvyys on myös valtaa

Yhteistyömme esimerkiksi Arkkitehtuuri- ja designmuseon kanssa on ollut merkityksellistä. Siihen on kuulunut asiantuntijuuden vaihtoa, Arkkitehtuuri kuuluu kaikille -podcastin sisällöntuotantoa ja 2 139 -installaation eli origamitaloista koostuvan yhteisötaideteoksen rakentamista museon aulaan.

Yhteisötaiteen avulla ihmiset pääsivät käsittelemään itseään koskevaa aihetta, samalla haastaen asunnottomuuden kapeaa representaatiota. Yhteistyön arvo ei siten määräytynyt vain sen perusteella, kuinka moni asunnottomuutta kokeva ihminen kävi lopulta museossa. Merkityksellistä oli mahdollisuus keskustella, miten eri väestöryhmien näkyvyyttä kontrolloidaan julkisessa ja puoli-julkisessa tilassa ja historian kerronnassa, miten asunnottomuutta kokevien ihmisten näkemykset ja osallistuminen tunnistetaan museoon kuuluviksi.

Rakennettu ympäristö ei ole neutraali. Penkit, odotustilat, valaistus, vartiointi ja tilojen käyttösäännöt vaikuttavat siihen, kuka voi viipyä tilassa ja millä ehdoilla. Myös museot tekevät valintoja siitä, mitä säilytetään, asetetaan esille ja kerrotaan yhteisenä historiana. Kun joidenkin ihmisryhmien kokemukset jäävät toistuvasti tämän kertomuksen ulkopuolelle, syntyy helposti vaikutelma, etteivät heidän elämänsä kuulu yhteiseen kulttuuriperintöön.

Edustuksellisuudessa kyse ei ole vain siitä, että museoon lisätään kuva tai kertomus marginalisoidusta ryhmästä. Olennaista on, kuka määrittelee esittämisen tavan, kuka pääsee osallistumaan sisällön tekemiseen ja kenen tulkinta tunnustetaan asiantuntijuudeksi.

Edustuksellisuus madaltaa osallistumisen kynnystä

Myös tutkimus osoittaa edustuksellisuuden merkityksen. Erin Elizabeth Toolisin väitöstutkimuksessa pienituloiset ja rodullistettuihin ryhmiin kuuluvat osallistujat kuvasivat museoita muun muassa vieraiksi, kalliiksi, valkoisiksi ja elitistisiksi tiloiksi. Tutkimuksen mukaan osallistumisen esteitä voidaan purkaa vahvistamalla perinteisesti päätöksenteon ulkopuolelle jääneiden yhteisöjen ääntä.

Museotutkija John H. Falkin tutkimuksessa museokäyntiä tarkastellaan puolestaan identiteettiin liittyvänä valintana. Ihmiset arvioivat jo ennen vierailua, mitä museo voi tarjota heille ja sopiiko käynti heidän käsitykseensä itsestään. Museossa syntyvät merkitykset ovat henkilökohtaisia ja yhteydessä kävijän identiteetteihin, rooleihin ja ryhmäjäsenyyksiin.

Asunnottomuutta kokevien ihmisten näkyminen museossa ei siis ole vain symbolinen ele. Se voi vahvistaa kokemusta siitä, että museo on myös minua varten. Edustuksellisuus ei kuitenkaan yksin poista taloudellisia, sosiaalisia tai elämäntilanteeseen liittyviä esteitä. Siksi tarvitaan jatkossakin maksuttomuutta, jalkautuvaa yhteistyötä, turvallista kohtaamista ja pitkäjänteisiä kumppanuuksia.

Museoiden ei tarvitse tehdä tätä työtä yksin. Ne voivat kutsua yhteisöt mukaan määrittelemään tavoitteita ja sisältöjä sekä rakentamaan yhdenvertaisempia tiloja.

Yhteistyö museon kanssa osoitti, että museo voi toimia yhteiskunnallisen keskustelun tilana. Parhaimmillaan se ei ainoastaan esitä ihmisistä kertovia tarinoita, vaan antaa ihmisille mahdollisuuden osallistua siihen, miten yhteistä todellisuutta rakennetaan ja muistetaan.

Vlada Petrovskaja
Kirjoittaja työskentelee Vailla vakinaista asuntoa ry:ssä järjestösuunnittelijana ja hankepäällikkönä. Hän on työskennellyt asunnottomuuden parissa yli kymmenen vuoden ajan. Hänen työnsä keskiössä ovat rakenteellisen muutoksen edistäminen sekä kokemus- ja asiantuntijatiedon yhdistäminen. Työssään hän tarkastelee erityisesti sitä, miten asunnottomuutta kokevien ja palvelujärjestelmästä syrjäytettyjen ihmisten asiantuntijuus voidaan tunnistaa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Lähteet

Arkkitehtuurimuseo (host). (2023). Arkkitehtuuri kuuluu kaikille 1: Asunto on ihmisoikeus (Vlada Petrovskaja, Teija Ojankoski). Saatavilla: https://open.spotify.com/episode/0WLNXiX3rqb1JzFS0FsSHQ

Design District Helsinki. (2024). 2139-installaatio: 2 139 -installaatio ottaa kantaa piiloasunnottomuuteen Suomessa. Saatavilla: https://designdistrict.fi/fi/tapahtumat/2-139-installaatio-ottaa-kantaa-piiloasunnottomuuteen-suomessa/

Falk, J. H. (2008). Viewing art museum visitors through the lens of identity. Visual Arts Research, 34(2), 25–34. Saatavilla: https://www.jstor.org/stable/20715472

Museums Association. (n.d.). Delivering social justice with our communities. Saatavilla: https://www.museumsassociation.org/campaigns/museums-change-lives/delivering-social-justice-with-our-communities/

Toolis, E. E. (2018). Theorizing critical placemaking as a tool for reclaiming public space. UC Berkeley. Saatavilla: https://escholarship.org/uc/item/1sb502b2

Kuva: 2139 -installaatio entisen Arkkitehtuurimuseon portaikossa. Anni Koponen, Arkkitehtuuri- ja designmuseo.

Pedaalin matkassa Bolognaan ja Venetsiaan

29 syyskuun, 2026 kirjoittaja pedaali

Matkalainen tutkii silmät kiinni käsillään Anteros Tactile Museumin kipsifreskoa.

Palazzo dell’Archiginnasio ja Teatro Anatomico

Torstaina pedaalilaiset aloittivat päivän tutustumalla 1560-luvulla rakennettuun Bolognan yliopiston vanhaan rakennukseen, jossa sijaitsee myös Anatominen teatteri. Osallistuimme yleiselle opastukselle, jolle olimme varanneet pääsyliput. Asiantunteva opas kuljetti meitä rakennuksen molemmissa kerroksissa, ja pääsimme kurkistamaan myös suljettujen ovien taakse. Rakennuksessa on toiminut kirjasto vuodesta 1838 lähtien.

Historiallinen Anatominen teatteri, jonka keskellä on anatomian opetuksessa käytetty pöytä. Salia ympäröivät puiset veistokset, koristeelliset seinät ja freskot. — Bolognan yliopiston historiallinen Anatominen teatteri. Salin keskellä olevalla pöydällä tutkittiin aikoinaan ihmisruumiin anatomiaa yliopiston opiskelijoiden seuratessa opetusta ympärillä. Kuva: Elina Tarvainen.

Bolognan yliopisto on Euroopan vanhin yliopisto, ja sen historia ulottuu vuoteen 1088 saakka. Bologna on nykyäänkin vilkas yliopistokaupunki. Osa vanhasta yliopistorakennuksesta ja sen taideteoksista tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa. Osa taideaarteista onnistuttiin kuitenkin pelastamaan, ja erään huoneen tuhoutuneisiin freskoihin tutustuimme ennen pommituksia otettujen valokuvien avulla.

Pedaalin matkalaisia Bolognan vanhan yliopiston rakennuksessa. Ryhmää ympäröivät holvikaaret, freskot ja seinämaalaukset. — Pedaalin matkalaiset Bolognan vanhan yliopiston historiallisissa puitteissa. Kuva: Elina Tarvainen.

Kierrokseen kuulunut 1600-luvulla rakennettu Anatominen teatteri tuhoutui osittain pommituksissa, mutta se rakennettiin myöhemmin uudelleen. Pommituksilta säästyi esimerkiksi puisia veistoksia ja muita arvokkaita yksityiskohtia. Anatominen teatteri restauroitiin alkuperäistä ulkoasua kunnioittaen.

Osoite ja sijainti kartalla: Piazza Luigi Galvani, 1, 40124 Bologna

Bologna National Gallery

Torstaina lounaan jälkeen retki jatkui Bolognan kansallisgalleriaan, jossa yleisötyön koordinaattori Liliana Gertrude esitteli meille kokoelmia lasten opastuksen näkökulmasta. Kansallisgalleriassa teoksista keskustellaan lasten kanssa erityisesti suurten teemojen, kuten perheen, kuoleman ja rohkeuden, kautta. Pienempien lasten kanssa ei olekaan niin olennaista, ovatko maalausten taustalla olevat tarinat kaikille tuttuja.

Retkellä mukana ollut Pedaalin jäsen Karoliina Arola toimi mahtavana tulkkina italiasta suomeksi koko opastuksen ajan ja mahdollisti meille antoisan, syvällisen ja lämpimän kierroksen Lilianan kanssa. Kierroksen loppupuolella Liliana nosti esiin Lavinia Fontanan suuret maalaukset ja muistutti, kuinka tärkeää on nostaa myös merkittäviä naistaiteilijoita heidän ansaitsemalleen paikalle.

Liliana kertoi, että opastusten lisäksi museossa järjestetään muun muassa musiikkiohjelmaa ja suuressa näyttelytilassa on kokeiltu myös liikeimprovisaatiota. Hän kertoi lisäksi kiinnostavan huomion museoammattilaisten työllistymisestä Italiassa. Museopedagogin tehtävään haluavan täytyy ensin suorittaa koe ja menestyä siinä hyvin. Tämän jälkeen valtio voi osoittaa työpaikan eri puolilta Italiaa, ja virassa jonkin aikaa työskenneltyään voi halutessaan hakea siirtoa toiseen kaupunkiin.

Osoite ja sijainti kartalla: Via delle Belle Arti, 56, 40126 Bologna

Anteros Tactile Museum

Perjantaina retki jatkui Bolognan Anteros Tactile Museumiin, joka on suunnattu erityisesti näkövammaisille. Museo on yhdistyksen ylläpitämä, ja siellä vierailee näkövammaisten lisäksi paljon museopedagogeja, opettajia ja muita saavutettavuudesta kiinnostuneita ammattilaisia.

Kierros alkoi huoneesta, jossa oli esillä erilaisia apuvälineitä taideteosten tutkimiseen. Nähtävillä oli maalauksista tehtyjä kosketeltavia reliefejä sekä perspektiivilaatikoita, joiden avulla teoksen perspektiiviä voi hahmottaa tunnustelemalla. Esillä oli myös maalauksissa esiintyviä materiaaleja, kuten erilaisia kankaita, höyheniä ja peilipintoja.

Vierailun aikana tutustuttiin myös työpajahuoneeseen, jossa kävijät olivat muovanneet reliefien pohjalta omia versioitaan maalauksista. Lisäksi nähtiin tila, jossa reliefejä valmistetaan ja säilytetään. Reliefejä tekevät niihin perehtyneet ammattilaiset, ja vastaavia tilataan museoihin eri puolille Italiaa.

Lopuksi pedaalilaiset pääsivät itse kokeilemaan reliefien tutkimista ja tutustumaan niiden rinnalla käytettäviin muihin aistikokemuksiin. Esimerkiksi erään teoksen maailmaa avattiin myös meriveden tuoksun avulla.

Osoite ja sijainti kartalla: Via Castiglione, 71, 40124 Bologna

Bolognasta Venetsiaan

Bolognan jälkeen matka jatkui Venetsiaan. Kaupunginvaihdoksen jälkeen kokoonnuimme yhteiselle illalliselle, jonka yhteydessä virittäydyimme seuraavan päivän ohjelmaan, Venetsian biennaaliin.

Iltainen Venetsia. Taustalla näkyy rakennuksia, edessä kanaali ja sen varrella veneitä. — Ilta Venetsiassa kanaalien ja veneiden äärellä. Kuva: Inka Yli-Tepsa.

Biennaalipäivänä jokainen sai tutustua näyttelyihin oman kiinnostuksensa ja aikataulunsa mukaan. Vuoden 2026 Venetsian taidebiennaalin teemana oli In Minor Keys, joka kutsui hiljentymään hienovaraisten ja usein sivuun jäävien äänien äärelle. Yksi mieleenpainuvimmista kohteista oli Florentina Holzingerin Seaworld Venice Itävallan paviljongissa. Voimakkaan fyysinen ja provokatiivinen teos yhdisti tanssia, teatteria ja performanssia sekä käsitteli ihmiskehon, teknologian ja ympäristön suhteita. Myös Intian paviljongin Geographies of Distance: Remembering Home jäi mieleen kodin, muistin ja juurtumisen teemoillaan. Laaja biennaali tarjosi jokaiselle mahdollisuuden tehdä omia löytöjä, joita jaoimme myöhemmin matkaporukan kesken. Päivä herättikin paljon keskustelua vielä näyttelyvierailun jälkeen.

Osoite: Venetsian biennaali sijoittuu kahteen kohteeseen Venetsiassa, Giardinin näyttelypuistoon ja Arsenaaliin.

Museoita, kohtaamisia ja yhteisiä kokemuksia

Viiden päivän aikana ehdimme kokea paljon. Matkalla vuorottelivat yhteiset museovierailut, ammattilaistapaamiset, omatoiminen tutkiminen, ruokailut ja spontaanit keskustelut.

Jäsenmatkalla museoihin pääsi katsomaan myös hieman eri näkökulmasta kuin tavallisella lomamatkalla. Huomio kiinnittyi paitsi näyttelyihin ja sisältöihin myös siihen, miten museo kohtaa yleisönsä, miten saavutettavuutta toteutetaan ja millaisia ratkaisuja yleisötyöhön erilaisissa museoissa on löydetty.

Samalla matka muistutti siitä, miten tärkeää on välillä irrottautua omasta työympäristöstä, nähdä uusia paikkoja ja vaihtaa ajatuksia kollegoiden kanssa. Bologna ja Venetsia antoivat tähän hienot puitteet.

Kiitos kaikille mukana olleille yhteisestä matkasta ja lukuisista hyvistä keskusteluista. Näistä kokemuksista ja kohtaamisista riittää varmasti ajatuksia mukaan myös omaan työhön pitkälle matkan jälkeen.

Outi Silvennoinen
Kirjoittaja on tanssipedagogi, taidekasvattaja ja Pedaalin hallituksen jäsen.

Elina Tarvainen
Kirjoittaja on Lottamuseon yleisötyöstä ja museopedagogiikasta vastaava tutkija sekä Pedaalin hallituksen jäsen.

Inka Yli-Tepsa
Kirjoittaja on Ateneumin taidemuseon yhteisötuottaja, kuvataiteilija ja taidekasvattaja. Hän toimii myös Pedaalin puheenjohtajana.

Neuromoninainen museo – Neurovähemmistöt muovaavat museota

24 syyskuun, 2026 kirjoittaja pedaali

Värivalokuva henkilön käsistä lepäämässä harmaan pöytätason päällä. Henkilöllä on käsissään mustat kynsikkäät ja hän pitelee metallinhohtoista sinistä stimmilelua. Pöydällä on korissa ja tasolla myös muita stimmileluja.

Muutos on käsitteitä ja konkretiaa

Neuromoninaisuus on ajattelutapa ja liike, jonka ytimessä on ajatus siitä, että kaikki neurotyypit ovat osa ihmisen luonnollista neurobiologista vaihtelua. Viime vuosikymmenten aikana tämä ajattelutapa on muovannut käsityksiämme neurovähemmistöistä. Se ei ole vaikuttanut ainoastaan siihen, miten ymmärrämme ihmisten neurobiologista moninaisuutta, vaan myös siihen, miten toimimme tämä moninaisuus huomioiden.

Neurovähemmistöillä tarkoitetaan neurobiologisen vähemmistön muodostavia ryhmiä. Näihin ryhmiin kuuluvat esimerkiksi autismi, ADHD, dysleksia ja OCD sekä aivovammat. Neurovähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat usein kokeneet elämänsä aikana syrjintää, häirintää, vähättelyä ja epäasiallista kohtelua. Osa on kokenut myös väkivaltaa.

Epäreilu kohtelu ei johdu ainoastaan yksittäisistä tilanteista tai kohtaamisista, vaan rakenteista, jotka ovat asettaneet neurovähemmistöihin kuuluvat eriarvoiseen asemaan yhteiskunnassa. Lisäksi siihen ovat vaikuttaneet arvot ja asenteet, jotka ovat muovanneet sitä, miten olemme aiemmin ymmärtäneet, tai jättäneet ymmärtämättä, neuromoninaisuutta.

Väärinkäsityksiltä tai syrjinnältä ei ole vältytty myöskään museoissa. Museoilla on kuitenkin monia keinoja neurovähemmistöjen huomioimiseen. Aihe koetaan ajankohtaiseksi, ja tarve neuromoninaisuuden ymmärtämiseen ja huomioimiseen on museokentällä tunnistettu. Seminaari toimi keskustelunavauksena, jonka vaikutukset näkyvät monissa museoissa varmasti vielä pitkään.

Moninaisuus muuttaa museoita

Seminaaripäivä alkoi neuromoninaisuuden tarkastelulla museotyön näkökulmasta. Päivän ensimmäisessä puheenvuorossa Postimuseon amanuenssi Reetta Uusikulku kertoi lyhyesti, miten neuromoninaisuus voidaan huomioida museoissa. Uusikulku tiivisti neuroinklusiivisen museon periaatteet kolmeen pääkohtaan:

Selkeys: Selkeyden ja loogisuuden huomioiminen viestinnässä, opasteissa ja ohjeissa.
Ennakoitavuus: Ennakkotietojen tarjoaminen, rakenteiden luominen ja tarkat aikataulut.
Joustavuus: Vaihtoehtojen tarjoaminen, yksilöllisten tarpeiden huomioiminen ja erilaisten osallistumisen tapojen tukeminen.

Uusikulku muistutti puheenvuoronsa lopuksi, että ensisijaisesti museon on muututtava, jotta se olisi mahdollisimman monelle sopiva.

Poikilo-museoiden amanuenssi Janni Tasanko käsitteli neuromoninaisuutta erityisesti kokoelmatyön näkökulmasta. Tasanko luetteli esityksessään neuromoninaisuuden tallentamiseen liittyviä haasteita: tallennammeko diagnoosia vai ihmistä, jolla on diagnoosi? Vaadimmeko ihmistä kertomaan diagnoosistaan? Entä jos hänellä ei ole diagnoosia? Haluammeko tulla määritellyiksi diagnoosiemme kautta?

Puheenvuoronsa lopussa Tasanko korosti historian uudelleentulkinnan merkitystä juuri nyt sekä sitä, että aktiivisen aloitteen tähän tulisi tulla museoilta itseltään.

Kokemustieto ohjaa muutosta

Seminaaripäivä jatkui kokemustoimijoiden puheenvuoroilla. Jenny Brigatti ADHD-liitosta sekä Karoliina Arola ja Inka Yli-Tepsa Ateneumin taidemuseosta kävivät puheenvuoroissaan läpi kokemustoimijoiden havaintoja museovierailuista sekä toimenpiteitä, joilla neurovähemmistöihin kuuluvien museokokemusta voidaan tukea.

Brigatti nosti esiin neljä hyvää museovierailua tukevaa tekijää: tilan antamisen levottomuudelle, mahdollisuuden jakaa museovierailu kahdelle päivälle kuormituksen ja hyperfokusoitumisen huomioimiseksi, toiminnan riittävän pohjustamisen eli sen kertomisen, mitä seuraavaksi tapahtuu, sekä kuulokkeiden käytön keskittymisen tukena siten, että oppaan tai ohjaajan ääni kuuluu selkeästi.

Näiden lisäksi Arola ja Yli-Tepsa nostivat konkreettisina keinoina esiin selkokieliset ja neuroystävälliset vierailuohjeet sekä kuvatukikorttien ja kuvakommunikaation hyödyntämisen yleisö- ja yhteisötyössä.

Neurovähemmistön Aktivistit ry:n Nuoret Aktivistit -nuorisojaoston Aida A. Ballew ja Paula Hautaniemi kertoivat museoammattilaisille, millaista on olla nuori autisti yhteiskunnassa ja museovieraana. Kattava puheenvuoro sisälsi neurovähemmistöihin liittyvää tilastotietoa sekä hyödyllisiä käsitteitä, kuten:

Maskaaminen, eli neurovähemmistöön kuuluvan henkilön tapa selviytyä ympäristöissä, joissa ainoa vaihtoehto on piilottaa todellinen minänsä.
Empatiakuilu, eli ymmärrys siitä, että neurovähemmistöihin kuuluvien ja neurotyypillisten henkilöiden välisten vuorovaikutushaasteiden taustalla on molemminpuolinen ymmärtämisen vaikeus, ei neurovähemmistöön kuuluvan henkilön sosiaalinen osaamattomuus.

Ballew ja Hautaniemi nostivat esiin myös sen, miten neurovähemmistöihin kuuluvien henkilöiden erityiset mielenkiinnon kohteet voivat toimia voimavarana, joka mahdollistaa vuorovaikutusta sekä lisää turvallisuuden tunnetta ja luottamusta.

Priorisoinnin haasteet saavutettavuustyössä

Seminaaripäivä päättyi saavutettavuuden arviointiin ja kehittämiseen tarkoitetun menetelmän testaamiseen. Anders Sinding Gammel Estrup Danmarks Herregårdsmuseumista kertoi yksityiskohtaisesti Mental Accessibility and Democratic Education (MINDS) -hankkeesta, jossa kehitysvammaisille ja neurovähemmistöihin kuuluville henkilöille suunnattuja museovierailuja käytetään demokratiakasvatuksen ja yhdenvertaisuuden edistämisen välineenä. Sinding nosti esityksessään esiin kolme hankkeen aikana syntynyttä keskeistä kysymystä:

Miten pitkäjänteinen ja vaikuttava muutos tehdään?
Miten huomioidaan saavutettavuuteen liittyvät paradoksit tai ristiriidat?
Miten käsitellään toimintaan liittyviä laajempia kysymyksiä, kuten terveyteen, hyvinvointiin ja kansalaisuuteen liittyviä teemoja?

Sindingin puheenvuoron jälkeen koko seminaariyleisö pääsi kokeilemaan hankkeessa kehitettyä ja saavutettavuustoimenpiteiden priorisointiin tarkoitettua Eisenhower-matriisia. Työkalu auttoi saavutettavuuteen liittyvien haasteiden ja esteiden tunnistamisessa, kiireellisyyden arvioinnissa, ratkaisujen etsimisessä sekä toimenpiteiden priorisoinnissa.

Keskusteluissa nousi esiin priorisointiin liittyvä vaikeus: miten tehdä päätöksiä siitä, mikä on saavutettavuuden kannalta ensisijaista ja mikä ei? Työskentely matriisilla teki monelle näkyväksi tämän haasteen.

Käsitteet vaikuttavat tapaamme tehdä museotyötä

Seminaaripäivän virallisen osuuden jälkeen osallistujille oli tarjolla kaksi vaihtoehtoista ohjelmaa: Lempeä kierros Ateneumin taidemuseossa sekä Neuroesteettömyyden ABC -työpaja Helsingin yliopiston tiloissa. Kierroksella opas ja joogaohjaaja Heidi Mikkola johdatti ryhmän taiteen äärelle eri aisteja hyödyntäen. Museon eri tiloissa edettiin rauhassa ja hitaasti, kehoa kuunnellen. Ohjasin itse työpajan, joten nostan tässä lopussa esiin muutamia siellä käsiteltyjä teemoja.

Työpajassa tutustuttiin neuroesteettömyyteen museotyössä ja pohdittiin käytännön keinoja aistikuormituksen vähentämiseksi. Koska seminaaripäivän aikana vilisi paljon erilaisia käsitteitä ja termejä, joita käytettiin osittain rinnakkain ja osittain synonyymeina, päätin käyttää työpajan alussa aikaa neuromoninaisuuteen liittyvien käsitteiden avaamiseen sekä niiden historian käsittelyyn.

Kävin läpi neuromoninaisuusparadigman, neuroyhdenvertaistavan lähestymistavan, traumainformoidun lähestymistavan, neurovähemmistön sekä neuroesteettömyyden käsitteet. Kerroin osallistujille myös vammaisuuden lääketieteellisestä, sosiaalisesta sekä poliittis-suhteellisesta mallista. Näitä olen avannut tarkemmin myös erillisessä blogikirjoituksessa.

Nostin esiin, miten käsitteisiin liittyy erilaisia positioita ja strategioita: jotkin niistä ovat aktivistisempia kuin toiset. Voimme esimerkiksi kiittää neuromoninaisuus-käsitteestä autistien 1990-luvun aktiivisia verkkoyhteisöjä.

Käytin työpajan alussa osallistujien toiveesta aikaa myös siihen, että kävimme läpi, mitä vireystilalla ja hermoston säätelyllä tarkoitetaan sekä miten eri aistit ja niihin liittyvät tarpeet vaikuttavat vireystilan muodostumiseen.

Alustuksen jälkeen osallistujat ideoivat ja luonnostelivat matalan kynnyksen ratkaisuja, kuten aistilaatikon tai D.I.Y.-aistihuoneen, omaan työympäristöönsä. Työpajatyöskentelyä tehtiin pienryhmissä keskustellen.

Loppu on aina alku

Päivän aikana puheenvuoroissa toistui myös ajatus neurovähemmistöön kuulumisen yleisyydestä. Arvioiden mukaan noin 15–20 prosenttia väestöstä kuuluu johonkin neurovähemmistöön. Neurovähemmistöihin liitettäviä piirteitä on vielä useammalla.

Neurovähemmistöön kuuluminen on myös yleisempää joillakin aloilla. Esimerkiksi luovilla aloilla neurovähemmistöihin kuuluvien osuus on keskimääräistä suurempi. Tämä voi viitata siihen, että myös museoalalla työskentelee verrattain paljon neurovähemmistöihin kuuluvia henkilöitä.

Joka tapauksessa museoissa työskentelee myös neurovähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Näin ollen neuromoninaisuuden tarkastelu museoissa ei ole ainoastaan yleisöihin liittyvä kysymys, vaan asia, joka koskettaa kokonaisvaltaisesti koko museota ja kaikkia sen yhteisöjä.

Seminaaripäivän lopussa ihmiset olivat innostuneita ja inspiroituneita. Toivottavasti jatkoa sekä mahdollisuuksia aiheen syventämiseen ja yhteiseen jakamiseen seuraa myös tulevaisuudessa.

Jemina Vainikka Lindholm
Kirjoittaja on Arkkitehtuuri- ja designmuseon oppimisen ja osallisuuden kuraattori, saavutettavuuskartoittaja sekä nepsyvalmentajaopiskelija.

Kuva: Sanna Särkelä.

Epäasiallinen käytös ja häirintä museoiden yleisötyössä

28 heinäkuun, 2026 kirjoittaja pedaali

Vaaleaihoinen henkilö pitelee kädessään vaaleanpunaista muistilappua, jossa lukee mustalla käsinkirjoitetulla tekstillä "#MeToo".

Haastavat asiakastilanteet ja epäasiallinen käytös koskettavat erityisesti yleisötyötä tekeviä

Monet museoammattilaiset kokevat, että haastavat asiakastilanteet ja asiakkaiden epäasiallinen käytös ovat olleet yleistymään päin. Sama havainto on tehty monella muullakin alalla, jossa tehdään työtä asiakkaiden parissa. Niin asiaton puhe, uhkaava käytös kuin seksuaalinen häirintä ovat todellisia ongelmia. Useimmiten asiakkaiden asiaton käytös kohdistuu nuoriin työntekijöihin, naisiin ja eri vähemmistöjen edustajiin.

Vuonna 2018 Museoliiton museoammattilaisille teettämän Museoväki-kyselyn mukaan museoissa tapahtuva seksuaalinen häirintä koskee erityisesti museoyleisöjen parissa työskenteleviä: kaikista ammattiryhmistä eniten seksuaalista häirintää olivat kokeneet museoiden avoinnapidossa ja museopedagogiikan parissa työskentelevät museoammattilaiset. Häirinnän kohdistuminen erityisesti nuoriin työntekijöihin ja naisiin näkyi samassa kyselyssä: kyselyn mukaan asiakkaiden seksuaalinen häirintä kohdistui lähes pelkästään alle 40-vuotiaisiin naisiin.

Selkeä ohjeistus ja avoin keskustelukulttuuri suojaavat työntekijöitä

Yleisön asiatonta käytöstä ja esimerkiksi nuoriin työntekijöihin kohdistuvaa häirintää kohdataan usein etenkin kesäisin ja loma-aikoina. Jos museossa työskentelee lomakausina kausityöntekijöitä, on tärkeä muistaa käydä myös heidän kanssaan läpi, miten työpaikalla toimitaan, jos asiakas käyttäytyy asiattomasti tai uhkaavasti. Kaikkien työntekijöiden tulisi myös saada tieto siitä, keihin he voivat olla yhteydessä, jos he kokevat häirintää – myös silloin, jos häiritsijä on toinen työyhteisön jäsen. Sama koskee myös tilanteita, joissa museoasiakkaan häirintä ulottuu myös työpaikan ulkopuolelle esimerkiksi siten, että museoasiakas lähtee seuraamaan työntekijää museosta työpäivän jälkeen tai häiritsee työntekijää sosiaalisessa mediassa.

Asiakkaiden asiaton käytös on usein täysin yllättävää, ja reagointi voi olla vaikeaa niin asiattoman käytöksen kohteeksi joutuneille työntekijöille kuin muille tilanteessa oleville kollegoille. Tämän vuoksi työpaikalla on hyvä tehdä ohjeistus siitä, miten tällaisissa tilanteissa toimitaan. Yleisötyön suunnittelussa on lisäksi hyvä huomioida, että yksin työskentely lisää työntekijän riskiä joutua häirinnän, muun epäasiallisen tai uhkaavan käytöksen kohteeksi. Jos museon yleisötyöntekijät tekevät töitä yleisön kanssa yksin, työpaikalla on syytä pohtia tarkkaan, miten huolehditaan työntekijän mahdollisuudesta saada apua ja päästä uhkaavasta tilanteesta pois.

Museo- ja kulttuuriperintöalan ammattiliiton kyselyissä on käynyt ilmi, että museoissa on vielä parantamisen varaa siinä, miten haastavia asiakastilanteita käsitellään työyhteisössä. Pahimmillaan asiakkaan asiatonta käytöstä on saatettu käsitellä merkkinä museotyöntekijän ammattitaidon puutteesta. Työyhteisöissä onkin hyvä puhua siitä, että epäasiallista käytöstä voi kohdistua keneen tahansa eikä asiakkaan huono käytös ei ole museon työntekijöiden syytä. Haastavien asiakastilanteiden ja häirinnän käsittely on ylipäänsä mahdollista vain silloin, jos työntekijät kokevat turvalliseksi puhua työpaikallaan myös työnsä varjopuolista.

Apua ja tukea on saatavilla työpaikalta ja ammattiliitosta

Voit pyytää tukea työpaikkasi luottamusmieheltä tai työsuojeluvaltuutetulta, jos kohtaat työssäsi häirintää. Museo- ja kulttuuriperintöalan ammattiliitto MALn jäsenet voivat pyytää apua myös MALn toimistolta ja Akavan Erityisalojen työsuhdeneuvonnasta.

Järjestökoordinaattori Tuulia-Tuulia Tummavuori
Kirjoittaja työskentelee Museo- ja kulttuuriperintöalan ammattiliitto MAL ry:ssä. Tummavuori työskentelee erityisesti alan opiskelijoiden, alan yleisötyötä tekevien sekä työuransa alkuvaiheessa olevien ammattilaisten edunvalvonnan parissa.

Lisää aiheesta muualla

Kallio, K. (2018, 17. syyskuuta). Vieraskynä: Museoväen #metoo. Suomen museoliitto. http://museoliitto.blogspot.com/2018/09/vieraskyna-museovaen-me-too.html

Suomen museoliitto. (2018). Museoväki 2018: Yhteenveto kyselyn tuloksista [PDF]. https://museoliitto.fi/wp-content/uploads/2024/04/Museovaki_2018_yhteenveto.pdf

Kohtaamiset, oivallukset ja ammattiylpeys – Oppaan työn ytimessä

2 kesäkuun, 20262 kesäkuun, 2026 kirjoittaja pedaali

Yhteiskuva yleisötyön koulutuksen lähikoulutuksen osallistujista. Osallistujat poseeraavat rivissä ja monet heistä nauravat.

Pedaalin ja MAL:n järjestämä opaskoulutus kokosi yhteen suuren joukon museoiden asiakaspalvelu- ja opaspalveluiden ammattilaisia perjantaina 24.4.2026 Helsingin Pasilaan. Paikalla oli osallistujia sekä lähikoulutuksessa että etänä. Hybridimalli toimi hienosti, ja esittelyt kuuluivat selkeästi myös verkon yli. Pandemian jälkeisessä ajassa lähikoulutuksen merkitys tuntui erityisen arvokkaalta. Toisaalta hybridimalli mahdollisti useamman kiinnostuneen osallistumisen koulutukseen paikkakunnasta riippumatta.

Koulutus rakentui aamupäivän luento-osuuksilla ja iltapäivän osuudella, jossa ensin keskusteltiin työturvallisuusasioista MAL:n Tuulia-Tuulia Tummavuoren puheenvuoron jälkeen. Päivän lopuksi käsiteltiin asiakaspalvelun haastavia tilanteita teatterillisin keinoin Milla Kortemaan johdolla. Itse osallistuin vain aamupäivän etäosuuteen ja tässä blogikirjoituksessa esittelen muutamia mieleen jääneitä aiheita koulutuksen annista.

Koulutuksen avaus

Koulutuksen pääteemana oli opastaminen ja asiakaspalvelu museoissa. Heti aamun ensimmäisessä Jenni Siltainsuun puheenvuorossa tuli ilmi koulutuksen ydinajatus eli opastaminen ansaitsisi oman ”kunnianpalautuksensa”, niin tärkeä osa se on museoiden arkea.

Koulutuksen ensimmäinen puhujana toimi Jenni Siltainsuu, joka on Espoon kaupunginmuseon ympäristökasvattaja ja kulttuuriympäristökasvattaja (SYKLI). Hänellä on arkeologitausta ja pitkä kokemus museo-oppaiden kouluttamisesta. Espoon kaupunginmuseoon kuuluu viisi kohdetta: KAMU, Glims, Lagstad, Rulludd ja Pentala, joissa jokaisessa opastaminen ja asiakaspalvelu rakentuu vähän eri asioista. Jennin työnkuvaan sisältyy sekä kouluttamista että tapahtumien suunnittelua, joka niin ikään on iso osa museoiden yleisötyötä.

Koulutus alkoi tutustumisella: keitä olemme, miksi olemme täällä ja mitä toivomme koulutukselta? Moni kertoi olleensa oppaana jo pitkään, mutta koulutuksiin osallistuminen oli jäänyt vähälle – ja juuri siksi uusia ideoita ja vertaistukea kaivattiin. Myös verkostoituminen koettiin tärkeäksi. Etäosallistujat jaettiin pieniin ryhmiin ja virtuaalisiin huoneisiin, joissa esittely tapahtui.

Omaan työnkuvaani on reilun viidentoista vuoden ajan kuulunut opastaminen ja opastusten sekä työpajojen suunnittelu eri ikäisille museovieraille. Halusin osallistua koulutukseen saadakseni lisää konkreettisia käytännön vinkkejä opastustyöhön sekä kuulla, mitä alalla yleisesti tällä hetkellä tapahtuu.

Jennin puheenvuorosta jäi mieleeni ajatus siitä, että museo-opastus on kuin hyvin istuva vaate: tuttu, turvallinen ja ammattitaitoa vaativa. Oppaan työ on museotyön kovaa ydintä ja siitä saa olla ylpeä. Joskus valitettavasti edelleen kuulee, että joku sanoo työskentelevänsä museossa ”vaan oppaana”, mutta todellisuudessa oppaan työ vaatii erittäin vahvaa ammattitaitoa sekä sisältöjen opettelussa ja sisäistämisessä, että ennen kaikkea olennaisen tiedon poimimisessa ja siitä kertomisessa kiinnostavasti erilaisille yleisöille. Itse ajattelen, että oppaan työ vaatii paljon joustamista ja mukautumista erilaisiin tilanteisiin sekä ennen kaikkea kohderyhmän tuntemusta.

Oppaan työ on monipuolinen ammatti

Opas ei ole vain ”opas”. Työnkuva voi olla opastava yleisötyöntekijä, asiakaspalveluvastaava, museolehtori tai tapahtumatuottaja. Titteli vaihtelee, mutta työn ydin on sama: kohtaaminen. On hyvin yleistä, että oppaat tekevät paljon muutakin kuin opastuksia: työnkuvaan usein kuuluu asiakaspalvelua, avoinnapitoa, myymälätyötä, työpajoja, tapahtumia, esiintymistä ja vuorovaikutusta. Minunkin työnkuvaani kuuluu kaikkia näitä edellä mainittuja tehtäviä. Tunnistan kuitenkin hyvin juuri kohtaamisen, joka yhdistää yleisötyön kaikkia toimintoja.

Tutkimusten mukaan museo-opas tarvitsee jopa 45 erilaista taitoa. Silti tämä ei valitettavasti aina näy palkassa tai arvostuksessa. Mark Schepin väitöstutkimuksen tuloksista tehty tutkimus tiivistää asian: Guiding is a profession. Espoon kaupunginmuseo KAMU on tiivistänyt opastamiseen tarvittavat taidot neljään kohtaan: 1. ryhmänhallinta, 2. vuorovaikutustaidot, 3. sisältöosaaminen sekä 4. ammattitaito. Allekirjoitan nämä kaikki taidot, joita opastyössä hyödynnän itsekin.

Opastuksen suunnittelu on oivallusten rakentamista

Opastuksen tärkein tehtävä on tarjota yleisölle osallisuuden ja oivaltamisen kokemus. Hyvä opastus herättää kipinän, joka voi johtaa syvempään kiinnostukseen myöhemmin. Opastuksen suunnittelu on usein ”keskustelua pään sisällä”: lähteiden kanssa keskustelua, kirjapinojen notkumista, rungon ja käsikirjoituksen rakentamista. Joissain museoissa oppaille kootaan valmiit opastuspaketit sisällöistä ja joissain opas kokoaa ne itse. Tähän ei ole olemassa oikeaa mallia.

Kaikki opastukset voivat olla toiminnallisia, myös aikuisille suunnatut opastukset. Tärkeää on kuratoida sopiva kokonaisuus ja valita menetelmät, jotka tukevat kohtaamista. Itse pidän opastamisessa nimenomaan toiminnallisten kokonaisuuksien rakentamisesta. Lapsille ja nuorille toiminnallisuus koostuu itse tekemisestä ja pienistä tehtävistä, joita voidaan tehdä opastamisen lomassa, kun taas aikuisille toiminnallisuus on enemmänkin vuorovaikutusta, kysymysten esittämistä ja ajatusten vaihtoa.

Opastuksen toteutus: liikkeelle, aisteille ja yleisölle

Jennin puheenvuorossa korostui tekemisen ja kokemisen merkitys opastamisessa. Opastuksessa voi hyödyntää kaikkia aisteja, liikettä ja ympäristöä. Tässä on lueteltuna muutamia esimerkkejä erilaisista menetelmistä, joita opastamisessa voi hyödyntää: esinevartti ja rakennusvartti, eli tarkastellaan tiettyjä esineitä tai rakennuksia lyhyen ajan. Kävelykierrokset ja maasto-opastukset, jotka tuovat toiminallisuutta ja vaihtelevuutta eri ikäisille yleisöille. Laminoidut kuvat menneisyydestä elävöittävät historiasta kertomista. Äänenvahvistimien käyttö, erityisesti ulkotiloissa. ”Hiplattava historia” eli esineet, joihin saa koskea. Tämä elementti toimii hyvin erityisryhmille, mutta toki kaikille. Prosessidraama, VTS-menetelmä ja demokratiakasvatus ovat myös opastamisen tärkeitä menetelmiä, joita voi hyödyntää oikeastaan minkä vain aiheen ympärillä jokaisella kierroksella. Nykyään ihmisten keskittymiskyky on heikentynyt, joten opastuksen rytmitys ja vaihtuvat menetelmät ovat entistä tärkeämpiä.

Opastuksilla tulee huomioida erilaiset kohderyhmät, sillä jokainen ryhmä on omanlaisensa. Koulutuksessa käytiin läpi eri-ikäisten ja erilaisten ryhmien kohtaamista: pienet lapset: leikki ja laulu toimivat heille, eskarit ja viskarit: kevyttä sisältöä, alakoulu: OPS ja roolien merkitys, yläkoulu: hiljaisempaa osallistumista, turvalliset menetelmät, toinen aste: keskusteluun osallistuminen voi jännittää, vieraskieliset: esineet ja kokeileminen, aikuiset: työporukat, eläkeläiset, palvelutalojen asukkaat. Oppaalla on lupa oppia myös ryhmältä ja joskus oppia jopa uusia kieliä. Itse ainakin opin jokaiselta ryhmältä jotakin ja mielestäni opastamisen suola on nimenomaan erilaiset ryhmät ja heidän kohtaamisensa.

Onnistunut opastus on ennen kaikkea inhimillistä kohtaamista: katsekontaktia, läsnäoloa, innostusta ja oman kulman löytämistä aiheeseen.

Jännittäminen kuuluu esiintymiseen ja näin ollen myös opastamiseen. Tärkeintä on harjoittelu. Tässä muutama vinkki jännittämiseen: kirjoita paperille opastuksen viisi ensimmäistä lausetta, harjoittele peilin edessä, kiinnitä huomiota kehon kieleen ja hymyyn, tee äänenavaus ennen opastusta.

Opastuksen aloitus ja lopetus ovat aina tärkeitä ja niihin kannattaa panostaa. Kun ryhmä saapuu, kerro selkeästi: mitä tapahtuu, kauanko kestää ja mistä puhutaan. Lopetuksessa annetaan mahdollisuus kysymyksille, päätetään kierros selkeästi ja kiitetään osallistumisesta.

Koulutuksessa tuli esille tärkeä muistutus kaikille opastyötä tekevälle: opastuksen jälkeen muista palautua! Myös kollegiaalinen vertaistuki on korvaamatonta. Opastus on monesti hyvin intensiivinen kokemus, joten opastuksen jälkeen on syytä hetken vain olla, ehkä käydä kahvilla ja keskustella mahdollisuuksien mukaan kollegan kanssa. Jos opastuksella on ilmennyt joitain asioita, jotka pitäisi käsitellä mahdollisimman pian, se kannattaa tehdä, ettei ne jää painamaan mieltä. Sen jälkeen on taas hyvä lähteä seuraavaan opastukseen uusin voimin.

Lopuksi

Koulutuspäivän aamupäivän osuus oli täynnä oivalluksia, keskusteluja ja vertaistukea. Itselleni mieleen jäi ennen kaikkea se, että oppaan työ on monipuolinen, vaativa ja merkityksellinen ammatti. Kuten koulutuksessa todettiin: olkaa ylpeitä työstänne!

Museopedagogi Anni Niekka
Kirjoittaja on Pedaalin hallituksen jäsen ja museopedagogi Serlachiuksessa.

Varrella virran – Ympäristökasvatusta Glimsinjoen äärellä Talomuseo Glimsissä

24 syyskuun, 20267 huhtikuun, 2026 kirjoittaja pedaali

Voiko museolehtori toimia työssään myös ympäristökasvattajana? Millaista ympäristökasvatus on kulttuurihistoriallisen museon toimintaympäristössä Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa? Näitä kysymyksiä mietin aloittaessani keväällä 2023 ympäristökasvattajan erikoisammattitutkinnon opinnot Suomen ympäristökasvatusopisto Syklissä. Olin työskennellyt KAMU Espoon kaupunginmuseossa tuolloin yhteensä 16 vuotta, joista museolehtorinakin jo 10 vuotta. Kun työskentelee pitkään samassa organisaatiossa, tulee aika-ajoin eteen tarve uudistua omassa työssä. Innostuin ympäristökasvattajan opinnoista koulutuksen jo käyneiden museolehtori-kollegoiden kertomusten perusteella.

Samaan aikaan työpaikkani Talomuseo Glims -kohteesta puuttui seuraava näyttelyaihe. Glimsiin oli jo useita vuosia valittu näyttelyaiheet kestävän kehityksen piiristä. Pöydälle nostetuista ideoista kehittelyyn valikoitui lähellä museota sijaitseva Glimsinjoki. Opintojen ja töiden yhteen törmäyksestä syntyi projekti, jossa tarkasteltiin ihmisen ja luonnonympäristön yhteiseloa sekä kehitettiin kulttuurihistoriallisen museon toteuttamaa ympäristökasvatusta. Projektin tärkeimmäksi työkaluksi tuotettiin Loiskis! Pulahdus Glimsinjoen tarinaan -näyttely. Tässä blogikirjoituksessa tutustutaan tarkemmin oppeihin, joita museopedagogina ja yleisötyöntekijänä projektista sain.

KAMU Espoon kaupunginmuseon henkilökunta työpajailemassa kestävästä kehityksestä. Kuva KAMU Espoon kaupunginmuseo.

Kestävän kehityksen kartoituksella ja suunnitelmalla ryhdikkyyttä kestävyystyöhön

Glimsinjoki -projekti rakennettiin alusta alkaen ympäristökasvatus ja ennen kaikkea kestävän kehityksen työ edellä. Jotta kestävän kehityksen työtä voidaan kehittää museossa, on ensin tunnistettava mitä työtä jo tehdään ja mitkä työn osa-alueet tarvitsevat vielä kehittämistä. Talomuseo Glimsin ympäristökasvatustyön pohjaksi tehtiin laaja kestävän kehityksen kartoitus, jolla tutkittiin organisaation toimintaa ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden näkökulmista. Kartoituksen jälkeen koko museon henkilökunta työpajaili yhdessä tulosten pohjalta. Työpajassa henkilökunnasta muodostetut ryhmät tekivät tunnissa kartoituksen pohjalta Talomuseo Glimsille kestävän kehityksen suunnitelman. Ryhmien tekemissä suunnitelmissa toistuivat samanlaiset asiat, joten niiden pohjalta oli helppo rakentaa yksi yhteinen suunnitelma museokohteelle. Työpajan tärkeimpiä oivalluksia oli, että henkilökunnalla on yhteinen tahtotila kestävän kehityksen työn kehittämiseen.

Talomuseo Glimsin yleisöpalveluiden henkilökunta kouluttautuu kestävästä kehityksestä Glimsin tunnelmallisessa tuvassa. Kuva KAMU Espoon kaupunginmuseo.

Kestävyyskasvatuksen suunnitelma, museon oma opetussuunnitelma

KAMU Espoon kaupunginmuseossa ympäristökasvatukselliset metodit ovat olleet osa yleisötyötä jo pitkään. Glimsinjoki -projektitiimissä todettiin kuitenkin, että on tärkeätä kouluttaa avoinnapidon henkilökuntaa, jotta kaikki ymmärtävät uuden vaihtuvan näyttelyn taustalla tehtyjä valintoja sekä yleisötyössä käytettäviä ympäristökasvatuksellisia metodeja. Koulutukseen lisättiin myös osuus, jossa yhdessä pohdimme vaihtuvan näyttelyn lisäksi Talomuseo Glimsin ympäristökasvatuksen arvoja, tavoitteita ja sisältöjä koko museokohteen osalta. Näiden yhteisten pohdintojen pohjalta projektitiimi laati Talomuseo Glimsille kestävyyskasvatuksen suunnitelman. Koulutuksen ansiosta ympäristökasvatuksen tavoitteet tulivat yhteisesti ymmärretyksi ja osaksi koko henkilökunnan työtä.

Loiskis! Pulahdus Glimsinjoen tarinaan -näyttelyn maskotiksi valittiin sympaattinen Sasu Saukko. Näyttelyn ilmekuva KAMU Espoon kaupunginmuseo.

Pulahdus jokeen Sasu Saukon matkassa

Projektin isoin ja suurelle yleisölle näkyvin tuotos, Loiskis! Pulahdus Glimsinjoen tarinaan -näyttely oli avoinna Talomuseo Glimsissä 23.4.2024–23.2.2025. Näyttely suunniteltiin lähtökohdiltaan ympäristökasvatukselliseksi ottaen tarkasti huomioon Talomuseo Glimsin suurimman kävijäryhmän eli perheiden tarpeet. Glimsinjoki -projektin tiimissä työskenteli useampi museopedagogiikan ammattilainen ja esimerkiksi näyttelytekstit kirjoitettiin niin, että ne on mahdollista lukea lapselle ääneen. Näyttelytilaan suunniteltiin useampi toiminnallinen piste, joista jo heti näyttelyn ensimmäisinä päivinä hyvin suosituksi muodostui saukonpesä ja sen yhteyteen saukkopehmoleluille rakennettu liukumäki. Näyttelyyn palattiin useita kertoja leikkimään ja se innosti tutustumaan tarkemmin Glimsinjoen varressa kulkevaan luontopolkuun. Näyttelyn maskotti Sasu Saukko sai niin isot kuin pienetkin näyttelykävijät eläytymään joen varrella eläneiden ihmisten ja eläinten elämään.

Loiskis! Pulahdus Glimsinjoen tarinaan Luontotalo Villa Elfvikissä vuodenvaihteessa 2025/2026. Kuva KAMU Espoon kaupunginmuseo.

Miten tehdä näyttelyistä ekologisesti kestävämpiä?

Loiskis! Pulahdus Glimsinjoen tarinaan -näyttely oli avoinna Talomuseo Glimsissä 10 kuukautta. Vaikka Glimsin näyttelykiertoa on pidennetty, on vaihtuvan näyttelyn tuottaminen lähtökohdiltaan kestämätöntä. Talomuseo Glimsissä tähän on pyritty kiinnittämään huomiota siten, että näyttelyn seinille tulevat tekstit tulostetaan kierrätettävälle materiaalille ja näyttelyiden somisteita sekä toiminnallisten pisteiden tarvikkeita käytetään uudelleen. Glimsinjoki -projektin yhteydessä päästiin toteamaan, että innostava näyttelyaihe saattaa myös tuottaa jatkokäyttöä näyttelyn sisällöille. Näin kävi myös Loiskiksen kohdalla, sillä espoolaisen Villa Elfvikin luontotalon suunnittelija kävi katsomassa näyttelyn ja innostui ottamaan näyttelyn esille luontotaloon. Sasu Saukko lähti maailmalle ja näyttely oli esillä Elfvikissä 3.12.2025–25.1.2026.Tämä sai projektitiimin miettimään, että jatkossa näyttelyä tuottaessa kannattaa miettiä sen soveltuvuutta kiertonäyttelyksi jo heti näyttelyn tuotantovaiheen aikana.

Loiskis! Pulahdus Glimsinjoen tarinaan -näyttelyn suosituin toiminnallinen piste oli saukonpesä ja siihen saukoille rakennettu liukumäki. Kuva KAMU Espoon kaupunginmuseo.

Museopedagogista kulttuuriympäristökasvattajaksi

Mutta mitä tapahtui projektin kiireissä museopedagogille, joka projektin alussa mietti, että miten museolehtori voi toimia ympäristökasvattajana? Projektin kuluessa kävi hyvin selväksi, että ympäristökasvatus kuuluu tässä ajassa meille kaikille, myös kulttuurihistoriallisille museoille ja niiden yleisötyöntekijöille. Kestävyyskasvatuksen avulla museo lisää ihmisten hyvinvointia edistämällä kulttuuriympäristö- ja kulttuuriperintötietoisuutta. Kulttuuriympäristökasvatus vahvistaa kaupunkiin ja yhteisöön kuulumisen tunnetta sekä vaikuttamisen mahdollisuuksia. Hyvin merkitykselliseksi koettu projekti tuki yleisötyöntekijöiden työhyvinvointia sekä elinikäistä oppimista myös työelämässä.

Museolehtori Jenni Siltainsuu
Kirjoittaja on Pedaalin hallituksen jäsen ja museolehtori KAMU Espoon kaupunginmuseossa. Kirjoittaja toimi Glimsinjoki -projektin päällikkönä 05/2023–04/2026 ja valmistui ympäristökasvattajaksi 05/2024.

Yleisötyötä seinättömässä museossa – Nykytaideprojekti Kelluva saari

13 helmikuun, 202612 helmikuun, 2026 kirjoittaja pedaali

Värivalokuva keinotekoisesta saaresta rantavedessä.

Olen töissä säätiön ylläpitämässä Lönnströmin taidemuseossa Raumalla. Toimin museossa yleisötyöntekijänä keskittyen työssäni museomme tuottamiin isoihin nykytaideprojekteihin. Säätiömme toimintaan kuuluu myös Teresia ja Rafael Lönnströmin kotimuseon ylläpito. Työssäni teen paljon opastuksia ja työpajoja sekä tuotan tapahtumia nykytaideprojekteihin liittyen. Tässä blogitekstissä tulen kertomaan tarkemmin neljännestä Lönnström-projektista, taiteilija Raimo Saarisen Kelluvasta saaresta ja siihen liittyvästä yleisötyöstä.

Kelluva saari

Raimo Saarisen teos Kelluva saari on suurikokoinen veistos ja ympäristötaideteos, joka kelluu Rauman Otanlahdella. Saari näyttää erehdyttävästi oikealta, vaikka se on valettu betonista. Saari on pinta-alaltaan 25 neliötä ja siihen on istutettu oikeita puita ja kasveja. Teos ankkuroitiin lahdelle vuonna 2022. Teos saa elää ja muuttua ympäristön vaikutuksien alaisena. Otanlahti on perinteistä raumalaista merimaisemaa. Rauman merimaisema ja rantasaunat ovat osa tärkeää maisemallista kulttuuriperintöä Raumalla. Kelluva saari on julkinen teos, joka luo uusia maisemallisia arvoja ja ulottuvuuksia Otanlahdella. Saari on tullut osaksi ympäristöä: kesäisin saunojat kiertävät saaren uiden ja meriharakka pesii siihen keväisin.

Värivalokuva uima-asuisista ihmisistä uimassa keinotekoisen kelluvan saaren edustalla rantavedessä. — Saunaopastus. Kuva: Elina Tiainen.

Miten tehdä yleisötyötä seinättömässä museossa?

Olen tehnyt yleisötyötä seinättömässä museossa vuodesta 2022. Nykytaideprojektit, joita museomme tuottaa, ovat hyvin erilaisia keskenään. Teokset voivat olla esimerkiksi 26- kanavainen videoteos hylätyssä tehdashallissa tai suuri julkinen veistos. Teosten yleisötyö eroaa toinen toisistaan aina palvellen yksilöllisesti teosta. Museon tärkeitä yleisötyön tavoitteita on luoda pitkäjänteinen suhde Lönnströmin taidemuseon ja nykytaiteen moninaisten yleisöjen välille sekä tavoittaa eri yhteisöjä.

Kelluvan saaren yleisötyön määrittelee kolme asiaa: ympäristö, teoksen teemat ja yhteisöt. Saaren ympäristö määrittelee paljon sitä mitä teoksella voi toteuttaa. Ympäristö rajoittaa, mutta se antaa myös uusia mahdollisuuksia. Koululaisille olen opastanut saarta paljon paikan päällä. Opastuksilla toteutetaan yksi ympäristötaidetehtävä. Tehtävänä on muotoilla oma pienoismalli mielikuvitussaaresta käyttäen vain rannalla olevia materiaaleja. Rannalle syntyy pienoisnäyttely täynnä mitä omatakeisimpia saaria. Oppilaat esittelevät saaret muille ryhmäläisille ja kertovat, millaisia kasveja ja eläimiä voisi saarella todellisuudessa elää. Ryhmät jatkavat työskentelyään luokissa eri ikäasteille suunniteluilla teoksiin liittyvillä tehtäväpaketeilla.

Värivalokuva lapsista leikkimässä rantahiekalla. — Kelluvan saaren työpajalaisia tekemässä omaa saarta Otanlahden rannalla. Kuva: Elina Tiainen.

Yhteistyön voima ja ainutlaatuisia elämyksiä

Koululaisille suunnattujen opastuksien lisäksi saarella on toteutettu myös erikoisempia opastuksia. Kesällä 2024 Kelluvan saaren kasviopastuksella maisematutkija Ilona Hankonen kertoi saaren ja ympäristön kasveista. Opastuksen lopuksi nautittiin Vanhan Rauman Leipomon lanseeraamia teoksen nimikkokeksejä, joissa oli käytetty Selkämeren rakkolevää. Saarella on järjestetty myös kahtena kesänä saunaopastus, jossa saunoen opastetaan teos ja kierretään uiden saari yhdessä. Tässä tärkeänä yhteistyökumppanina on toiminut saaren vierellä toimiva julkinen Merikylpylän sauna– yhteisö. Toinen tärkeä yhteistyökumppani on Rauman Seudun Lintuharrastajat, joiden kanssa järjestämme tänä keväänä jo neljännen kerran Kelluvan saaren linturetken, jossa nykytaide kohtaa luontoharrastuksen. Yhteistyö on myös tuonut mahdollisuuksia hyvin erityisten tapahtumien syntyyn. Paikallisen kamarimusiikkifestivaalin Rauma Festivon kanssa toteutettiin saarella erityislaatuinen konsertti elokuussa vuonna 2023. Yleisö kuunteli rannalta, kun oopperalaulaja lauloi kirkkoveneestä Myrskyluodon Maijan sävelmää viulistin säestäessä saarelta.

Värivalokuva merimaisemasta, jossa musiikkiorkesteri esiintyy keinotekoisella kelluvalla saarella ja veneessä rantavedessä. — Rauma Festivon konsertista saarella. Kuva: Diego Casiraghi.

Jalkautuvat työpajat

Lönnströmin taidemuseo haluaa huomioida laajasti eri-ikäiset kävijät ja myös ne, jotka eivät pääse fyysisesti katsomaan projekteja: kauempana sijaitsevat koulut, mielenterveyskuntoutujien tukitalo ja hoivakodit. Kelluvaan saareen keskittyvät jalkautuvat työpajat antoivat mahdollisuuden nykytaiteen ja näiden yleisöjen kohtaamiselle. Pajoissa muisteltiin omia saarikokemuksia, harjoitettiin luovaa työskentelyä luonnonmateriaalien kanssa sekä tutustuttiin Raimo Saarisen teokseen kuvien ja eri havaintomateriaalien kautta. Jalkautuvatyöpajamalli on tullut osaksi museon perusyleisötyötä, ja eri nykytaideprojektit ovat tätä kautta tavoittaneet jälleen uusia yleisöjä.

Kokeileva yleisötyö kehittää Lönnström-projektien konseptia merkittävästi. Rohkeat ja ennakkoluulottomat kokeilut vievät yleisötyötämme aina uusiin suuntiin yhteisöjä kuunnellen.

Värivalokuva ikääntyneistä käsistä askartelemassa hiekasta ja oksista valkean paperilautasen päällä. — Jalkautuva työpaja hoivakodissa. Kuva: Elina Tiainen.

Elina Tiainen

Kirjoittaja Lönnströmin taidemuseon yleisötyöntekijä.
Lue lisää Kelluva saari -nykytaideprojektista museon verkkosivuilta.

Kiitos juhlavuodesta ja tervetuloa blogin vuoteen 2026!

30 joulukuun, 2025 kirjoittaja pedaali

Uudenvuoden ilotulituksia, ihmisiä nuotion äärellä, vuosi 2026 taivaalla

Pedaalin 20-vuotisjuhlavuosi ja blogin toinen kokonainen julkaisuvuosi ovat lopuillaan. Nyt on hyvä hetki kerrata kulunutta vuotta ja kääntää katseet kohti vuotta 2026.

Juhlavuoden päätapahtuma oli iloinen ja tunnelmallinen vuosijuhla Median museo ja arkisto Merkissä 9.5.2025. Juhlassa muisteltiin menneitä, kiitettiin perustajajäseniä ja julkaistiin Pedaalin uusi visuaalinen ilme viipperöineen.

Juhlassa paikalla olleet perustajajäsenet.

Pedaalin blogin toimituskunnassa haluttiin muistaa juhlavuotta myös blogin puolella. Toimituskunnan aktiivi Iisa Aaltonen teki kunnioitettavan työn kerätessään tietoa ja haastatellessaan kuluneiden vuosikymmenten puheenjohtajia artikkelisarjaa varten. Pedaalin toiminnasta voi lukea neljästä artikkelista: perustaminen, toiminta 2005-2015, toiminta 2015-2025 sekä nykyiseen ja tulevaisuuden näkymiä.

Blogin vuoden 2025 muut artikkelit käsittelivät Museoalan yleisötyöpäivien antia, tekoälyn hyödyntämistä yleisötyössä ja vuoden ainoana Vieraskynänä saimme tietää lisää vuoden 2024 Vuoden museopedagoginen teko -palkinnon voittajasta, Seinäjoen Taidehallin Derby-näyttelystä. Vieraskynäksi kutsutaan tässä blogissa kirjoittajia, jotka eivät ole aktiivisesti Pedaalin toiminnan järjestämisessä mukana.

Olavinlinnan opastuksella yleisötyöpäivillä Savonlinnassa. Outi Silvennoinen

Blogia konseptoidessa määrittelimme sille seuraavia Pedaalin missiosta nousevia tehtäviä: toimii alustana kertoa onnistumisista ja opeista sekä paikkana vertaistuelle, kirjoituksissa kuuluu moninainen jäsenten ääni ja on yleisötyön äänitorvi museokentälle ja laajemmin yhteiskuntaan. Kirjoituksia ajateltiin julkaistavan laajalla skaalalla liittyen ajankohtaisiin ja yleisötyötä tunnetuksi tekeviin aiheisiin, museopedagogian historiaan ja nykytilaan, saavutettavuuteen, kestävään kehitykseen sekä digitaalisuuteen. Palvelulupauksen hissipuheeksi kirjasimme:
”Pedaalin blogi jakaa hyviä käytäntöjä yhdessä jäsenten ja kaikkien museopedagogiikasta kiinnostuneiden kanssa. Blogin avulla lisätään yleisötyöammatin arvostusta ja ymmärrystä sekä kiinnostusta sitä kohtaan.”

Miten tässä onnistuttiin tänä vuonna? Mihin panostamme ensi vuonna? Kuten kaikki muukin Pedaalin toiminta, blogia toimitetaan vapaaehtoistyönä. Siihen vaikuttavat herkästi asiaan sitoutuneiden työ- ja vapaa-ajan kiireet ja moninaisten elämänalueiden priorisointi. Toimituskuntamme on 2,5 vuodessa pienentynyt ja se on näkynyt myös harventuneessa julkaisutahdissa. Itse en päätoimittajana edes ole museoalalla enää töissä, eli ajankohtaisten aiheiden löytäminen on entistä enemmän muiden varassa. Paljon aiheita on pyöritelty, vieraskynäkirjoittajiin on oltu yhteydessä ja monta artikkelia odottaa vain kirjoittajalta löytyvää aikaa.

Vuosi 2025 oli juhlavuosi ja se näkyi Pedaalin historiaa ja nykytilaa valottavien artikkelien suurena määränä verrattuna muihin teemoihin. Kirjoittajia oli kuitenkin useita (”moninainen ääni”), olemme kertoneet ajankohtaisista kuulumisista ja onnistumisista (yleisötyöpäivät ja palkittu Derby-näyttely) ja olemme huomioineet ammatillista kehittymistä digitaalisuuden parissa (tekoäly käyttöön).

Entä sitten ensi vuoden suunnitelmat? Ulkomaan oppeja on käsitelty edellisinä julkaisuvuosina, mutta ehkä tämänkin vuoden tai ensi vuoden opintomatkoilta joku haluaisi kirjoittaa toisille oman näkökulmansa? Juhlavuoteen oli toiveena saada artikkelisarja myös jäsenkyselyn tuloksista, mutta vastaajamäärä jäi niin pieneksi, ettei siitä voi vetää johtopäätöksiä jäsenistöstä vuonna 2025. Ehkä kirjoitamme siitä kuitenkin jotain havaintoja ensi vuonna. Jonossa ovat myös artikkelit ympäristökasvatuksesta, moniaistisuudesta yleisötyössä ja Vieraskynä vähän erilaisesta museosta ja sen yleisötyöstä. Toivottavasti saamme toisen Vieraskynä-artikkelin tulevan vuoden museopedagogisen palkinnon voittajaltakin!

Vuoden 2025 Museopedagoginen palkinto -voittaja ja blogin Vieraskynä-aihe Derby-näyttely Seinäjoen Taidehallissa. Krista Luoma.

Meitä toimituskunnan jäseniä on enää kolme, joten ottaisimme mielellämme vahvistusta joukkoomme! Kuka tahansa saa myös tarjota meille aihetta, josta haluaisi kirjoittaa oman juttunsa. Aiheitakin saa toivoa! Olkaa siis hyvät lukijat meihin aktiivisesti yhteydessä, että saamme tehtyä blogista entistä enemmän jäsenistömme näköisen sekä jäseniämme ja koko yleisötyötä palvelevan toimintamuodon. Helpointa on olla yhteydessä joko suoraan päätoimittajaan tiina.hero@gmail.com tai Pedaalin hyvin palvelevaan sähköpostiin info@pedaali.fi.

Tavataan taas ensi vuonna uusien aiheiden parissa!

Uudenvuoden juhla historiallisessa kylässä. Promptilla: Tee kuva vuoden 2026 vastaanottamisesta vanhassa kulttuuriympäristössä, Suomeen sopivasti. ChatGPT.

”Ihan uskomaton journey” – Pohdintoja Pedaalin nykyisyydestä ja tulevaisuudesta

8 joulukuun, 2025 kirjoittaja pedaali

Museopedagoginen yhdistys Pedaali ry on tänä vuonna juhlinut 20-vuotista historiaansa. Juhlavuoden blogitekstisarjan viimeisessä osassa katse käännetään yhdistyksen ja yleisötyön nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Aiemmissa osissa on käsitelty Pedaalin perustamista ja toimintaa eri vuosikymmeninä.

Pedaalin juhlavuosi on lähestymässä loppuaan. Vuotta juhlistettiin blogisarjan lisäksi vapaamuotoisella syntymäpäiväjuhlalla toukokuussa Median museo ja arkisto Merkissä Helsingissä. Ilta toi yhteen yhdistysaktiiveja eri vuosikymmeniltä ja työurien eri vaiheista. Puheita, musiikkia ja yhteisöllistä ohjelmaa yhdistelleessä iltajuhlassa julkistettiin myös Pedaalin uusi graafinen ilme, jonka suunnittelusta vastasi graafikko Mari Kasurinen.

Juhlavuoden kunniaksi toteutetuissa sähköpostihaastatteluissa monet entiset ja nykyiset yhdistysaktiivit olivat innostutuneesti seuranneet yhdistyksen näihin päiviin jatkunutta jäsenmäärän kasvua, aktiivista toimintaa ja yhteistyötä erilaisten kotimaisten ja kansainvälisten toimijoiden kanssa. Syksyllä 2025 yhdistyksen jäsenmäärä on päälle 320.

Yhdistys kehittyy ja kulkee eteenpäin hyvällä pohjalla. Uudet tapahtumakonseptit, valtakunnallisen osallistumisen mahdollistavat etätapahtumat ja aktiivinen ote esimerkiksi pohjoismaiseen yhteistyöhön nojaavat samoihin tavoitteisiin ja toimintatapoihin, joiden pohjalta yhdistys on perustettu 20 vuotta sitten. Yhdistyksen visioon 2026 nostetut tavoitteet 1) Pidämme meteliä! 2) Osaaminen jakoon! 3) Teemme yhdessä! voisivat yhtä hyvin olla Pedaalin taipaleen alkuajoilta.

Tukevan arvopohjan ohella yhdistys on vahvasti kiinni ajassa, ja ajankohtaiset virtaukset ja trendit vaikuttavat toimintamuotoihin. Entinen hallituksen jäsen Anna Perälä (2016–2017, sihteerinä 2019–2020) muistelee, kuinka hänen Pedaali-aikoinansa ”museoissa puhuttiin paljon pelillisyydestä, pakopeleistä, vr-laseista. Lisäksi oltiin innostuneita yhteiskehittämisestä, joten myös Pedaalin ”Intoa ja ideoita – yleisötyön ideakorttipakkaa” työstettiin yhdessä jäsenten kanssa. Sittemmin museoissa tärkeiksi teemoiksi ovat nousseet saavutettavuus ja moninaisuus, ja museopedagogia-termistä on siirrytty yleisötyöhön.” 2020-luvun puolella on painotettu yhä enemmän myös kestävän kehityksen, osallisuuden ja yleisötyön kehittämisen ja yhteistyön teemoja.

Entiset ja nykyiset aktiivit näkevät yhdistyksen nykyisyyden ja tulevaisuuden valoisana, ennen kaikkea innostuneiden tekijöiden ansiosta. Innostus yhteisölliseen toimintaan jäsenten keskuudessa elää ja voi hyvin. Syksyn vuosikokouksessa 2025 Pedaalin hallitukseen olisi ollut enemmän tulijoita kuin hallituspaikkoja oli jaossa ja paikoista jouduttiin äänestämään. Väistyvän puheenjohtajan Tuuli Uusikukan (puheenjohtajana 2021–2025) mukaan tämä kertoo ”jäsenmäärän kasvun ja tapahtumien osallistujamäärien kasvun lisäksi siitä, että Pedaalia arvostetaan, sen toiminta nähdään tärkeäksi ja houkuttelevaksi, jopa niin että ihmiset haluavat vapaa-ehtoisesti ilman korvausta tehdä töitä Pedaalin, museoalan ja sen yleisötyöntekijöiden hyväksi”.

Yhdistys on juurruttanut paikkansa suomalaisella museokentällä. Pedaali on arvostettu ja haluttu yhteistyökumppani kansallisesti erimerkiksi yliopistoille ja Museoliitolle, mutta myös kansainvälisesti. Asiantuntijatoimijana yhdistys on mukana kehittämässä museoalaa.

Nykyinen kulttuuripoliittinen tilanne rahoitusleikkauksineen luo epävarmuutta yhdistyksen toiminnan laajuudelle. Entinen puheenjohtaja Janna Jokela (2014–2017) pohtii, ”miten OKM:n ja järjestösektorin leikkaukset tulevat vaikuttamaan Pedaalin kaltaisten yhdistysten rahoitukseen ja sitä kautta toimintaan. Toki vähemmälläkin rahoituksella toiminta varmasti jatkuu, mutta esim. osa-aikainen työntekijä on mahdollistanut Pedaalin monipuolisen toiminnan. Itse näen tällaiset yhdistykset tärkeänä osana muuta museokenttää, ne rikastuttavat ja kehittävät sisältöjä ja luovat elintärkeitä yhteyksiä eri toimijoiden välille.”

Taloudellisen edellytysten lisäksi Pedaalin tulevaisuudelta toivotaan jäsenten aktiivista osallistumista ja osallistamista yhdistyksen toimintaan ja sen suunnitteluun. Viime vuosina tämä suunta on näkynyt esimerkiksi Pedaalin missiossa, blogissa sekä juhlavuoden ja kuvakorttien suunnittelussa.

Kulttuuriperintöalan toimijoiden rahoituksen epävarmuudesta huolimatta yleisötyö nähdään vahvasti asiantuntijatyönä ja Pedaali koulutusta ja vertaistukea tarjoavana asiantuntijatoimijana. Asemansa vakiinnuttanut yhdistys jatkaa toimintaansa samoihin arvoihin ja tavoitteisiin perustuen myös tulevaisuudessa.

Lämmin kiitos kaikille sähköpostihaastatteluun vastanneille ja Pedaali-aktiiveja ilmiantaneille! Otsikon sitaatti Erja Salo, puheenjohtaja 2011–2013.

Lähteet:

Pedaali ry:n arkisto

Sähköpostihaastattelut (Satu Itkonen, Janna Jokela, Kaija Kaitavuori, Anna Perälä, Erja Salo, Tuuli Uusikukka, Päivi Venäläinen)

Iisa Aaltonen

Kirjoittaja on Pedaalin hallituksen jäsen (2022–2025) ja historioitsija.

Museoalan yleisötyöpäivät 3.–4.9.2025 Savonlinnassa

17 joulukuun, 20259 lokakuun, 2025 kirjoittaja pedaali

Museoalan yleisötyöpäivät 2025 tarjosivat kaksi täyttä päivää kiinnostavia tarinoita museoiden ajankohtaisista yleisötyöhankkeista. Ensimmäinen päivä Olavinlinnassa painottui pohjoismaisten linnojen ja linnoitusten yhteistyömuseoiden kokemuksiin sekä markkinoinnin ja rahoituksen pohdintaan. Toisena päivänä tutustuttiin suurten suomalaisten museoiden yleisötyöhankkeisiin ja keskusteltiin saavutettavuudesta sekä kestävän kehityksen näkökulmista.

Keskiviikko 3.9.

Keskiviikkona saimme kuulla Turun Palloseuran (TPS) yleisötyöstä ja museoiden rahoituksesta. Tauon jälkeen kuulimme yleisötyöstä Kalmarin museosta Ruotsista, Gdanskin linnoituksesta Puolasta, Hämeen linnasta sekä Bauskan linnasta Latviasta.

Ensimmäinen luento oli nimeltään Experience first – What museums can learn from sports and festivals. Heidi Aho Riser Consultingista kertoi oman työhistoriansa kautta, kuinka hän on kehittänyt yleisökokemusta pitkäjänteisesti festivaali- ja jääkiekkokentillä. Aho muuhn muassa pohti kysymystä, kuinka paljon yleisö miettii muuta kuin näyttelyä itseään. Kuinka paljon kaikella muulla on väliä? Mitä kaikkea kokonaiselämyksessä pitäisi ajatella? Kuinka löytää yleisöjä ja sponsoreita yhteistyöhön? Voisiko näkyvyyden lisäämisessä auttaa kaupunki, kaupungin info, hotellit, muut yhteistyökumppanit?

Omassa puheenvuorossaan Hanna Forssell Kansallismuseosta kysyi, kuinka museot voisivat luoda rahoitusta itse. Forssell muistutti, että museot eivät kilpaile ainoastaan muiden museoiden kanssa vaan koko vapaa-ajan sektorin kanssa. Forssellin loppukaneetti oli, että museot eivät koskaan tule olemaan parasta bisnestä, eikä niiden kuulukaan olla, mutta ne voivat olla parhaita paikkoja kokea, tavata, inspiroitua ja oppia. Yleisön keskuudesta nousi hyvä kommentti siitä, kuinka syrjäiset museot eivät voi pyrkiä samaan kuin suuri museo kaupungin keskustassa, hyvien kulkuyhteyksien varrella.

Olavinlinnan opastuksella. Valokuva: Outi Silvennoinen.

Keskiaikaisten linnojen elävöittämisestä

Ensimmäisenä seminaaripäivänä mukana oli Itämeren alueen linnojen ja museoiden yhteistyöverkosto ja se näkyi ohjelman linnapainotteisuudessa.

Meg Nömgård Kalmarin linnasta Ruotsista kertoi, että heidän tavoitteensa on olla elävä ja innostava ympäristö myös lapsille, vaikka linna on jo melkein 800 vuotta vanha. Kalmarin linnassa onkin suunniteltu lapsille iso kokonaisuus. Nettisivuilta löytyy kutsukirje, jonka voi tulostaa kotiin, henkilöiden tutuksi tekeminen esittelyvideoilla sekä yksilöllinen tarina, jonka tekoäly luo. Linnaan saapuessa lapsille on tehtäviä, opastuksia ja mahdollisuus tavata videoilla nähtyjä hahmoja.

Maciej Flis Gdanskin museosta kertoi, kuinka he ovat kehittäneet yleisötyötä. Heiltä löytyy muun muassa iso vuosittainen tapahtuma perheille ilotulituksineen, karttoja linnoituksesta eri vuosisadoilta sekä aarteenmetsästyspelejä koululaisille linnoituksen pihalla. Alueella järjestetään vuosittain myös teknofestivaali. Esitelmästä tärkeimpänä mieleen jäi, kuinka tapahtumien monipuolisuus houkuttelee paikalle monenlaisia kävijöitä.

Mari Vadén kertoi puheenvuorossaan lasten työpajasta, jonka he ovat suunnitelleet ja toteuttaneet Hämeen linnassa. Työpajaan kuului neljä osaa: linnan seinän rakennus ja kaataminen, mökin rakennus, leikkiruoan valmistus ja syöminen sekä pukeutuminen. Työpaja avasi yleisön ja henkilökunnan vuorovaikutusta, kun kävijät uskaltautuivat kyselemään kaikenlaista, kuten montako tiiltä linnassa on, kuinka pitkä matka Hämeen linnasta on Turun linnaan ja niin edelleen. Työpaja edisti tavoitetta tulla helpommin tavoitettavaksi.

Ilona Ozola Bauskan linnasta Latviasta kertoi tanssiryhmästä nimeltä “Galms”. Tanssiryhmätoiminta museon yhteydessä on jatkunut nyt 20 vuotta. Tanssijat ovat olleet mukana museon toiminnassa myös vapaaehtoisina. He osallistuvat museon tapahtumiin, joissa he saavat esitellä pukujaan. Tanssiryhmä tuntui sitouttavan vapaaehtoisia rakkaan harrastuksen kautta museon toimintaan vahvasti.

Torstai 4.9.

Torstaiaamu Kulttuurikellarissa alkoi Pedaalin museopedagoginen teko -palkinnon jaolla. Palkinnon sai Rauman merimuseon Kohti vieraita satamia -hanke, ja Tekniikan museolle annettiin kunniamaininta HOW LUMATE -oppimisympäristöstä.

Melanie Orenius kertoo Amos Rexin tulevaisuuskoulusta. Valokuva: Outi Silvennoinen.

Aamun ensimmäisen esittelyn piti Melanie Orenius Amos Rexistä. Larissa Sansourin näyttelyn yhteyteen toteutettiin tulevaisuuskoulu yhteistyössä Lasten ja nuorten säätiön kanssa. Museo lähti pohtimaan, kuinka yleisöä voi tukea myös näyttelykäynnin jälkeen. Hankkeessa haluttiin luoda mahdollisimman monta visuaalista apuvälinettä tulevaisuuden mahdollisuuksien hahmottamiseen. Materiaalisuus oli yksi tärkeimmistä lähtökohdista, ja se näkyi läpi hankkeen erilaisina pintoina ja esineinä työpajassa. Koska kaikkea ei voi sanoittaa, erilaiset pinnat ja materiaalit saattoivat antaa välineitä asian käsittelylle. Hanke sai kiitosta siitä, että se tarjosi turvallisen tilan näyttelyn herättämien tunteiden käsittelyyn.

Vallan jakamisesta

Aamua jatkoivat Inka Yli-Tepsa ja Karoliina Arola Ateneumista kertomalla Ateneum omaksi -yhteisöohjelmasta, johon on tähän mennessä osallistunut yli 12 000 kävijää. Hankkeessa halutaan kehittää ja vahvistaa saavutettavuutta, yhteisöllisyyttä, esteettömyyttä, edistää kotoutumista ja vähentää yksinäisyyttä. Valtaa on jaettu osallistujille muun muassa niin, että osallistujat ovat itse saaneet toimia vertaisoppaina. Näin on saatu monikielisiä opastuksia tarjolle. Yli-Tepsa ja Arola pitivät tärkeänä sitä, että prosessille on aikaa, koska sitä luottamuksen rakentaminen tarvitsee. He myös nostivat esille kysymyksen: “Odotammeko kiitollisuutta asiakkailta vai onko tämä ihan perustyötä, jota pitäisi tehdä kaikissa museoissa?”

Kestävää kehitystä museoiden yleisötyössä

Mari Wikholm kertoi Kuopion Luonnontieteellisen museon keinoista käsitellä luontoa museossa. Hanna Korhonen Kansallismuseosta kertoi aistien puutarhakierroksesta Hvitträskissä. Tuuli Uusikukka kertoi ilmastoaiheisesta pakopelistä Museo Leikissä. Oppilaat ovat pelissä ilmastoagentteja, jotka tulevat pelastamaan maailman. Tavoite on ollut saada oppilaat itse aktiiviseen toimijan rooliin ja samalla kestävän kehityksen sanastoa tutuksi heille. Pakopelit ovat olleet tosi suosittuja ja lisänneet toivottuja yläkoululaisten vierailumääriä. Opettajat ovat kiitelleet aihetta ja käsittelytapaa. Esittelyjen jälkeisestä paneelikeskustelusta päällimmäisenä jäi mieleen, kuinka tunnekokemusten valjastaminen osaksi oppimiskokemuksia syventää kävijän kokemusta sekä Mari Wikholmin sanapari “hellä tuuppaus” ja pohdinta siitä, voisiko museokahvila ja -kauppa auttaa ihmisiä tekemään kestävämpiä valintoja ottamalla valikoimaansa kestävämpiä tuotteita.

Esitelmien välissä kävimme happihyppelyllä Riihisaaressa, jossa saimme kuulla heidän yleisötyöstään ja pääsimme myös tutustumaan museohöyrylaivoihin.

Riihisaari. Valokuva: Outi Silvennoinen.

Toisen seminaaripäivän viimeisenä puheenvuorona Kaura Raudaskoski & Jemina Vainikka Lindholm Arkkitehtuuri- ja Designmuseosta kertoivat museon osallisuuden tasoista, mukaillen Roger Hartin luomaa kansalaisosallisuuden tikapuumallia. Osallisuuden tasot esiteltiin konkreettisin esimerkein, joihin museon toimintaa oli helppo peilata. Tärkein muistutus heidän esitelmässään oli, että on ymmärrettävä ja kommunikoitava myös ulospäin, millä osallisuuden tasolla museon toiminnassa liikutaan. Vaikka hierarkioista ei pääse eroon, on toiminnan oltava aina tietoista ja rehellistä myös yleisöjen suuntaan.

Kiitos Museoliitolle Yleisötyöpäivistä! Tapahtuma tarjosi runsaasti inspiraatiota ja synnytti uusia oivalluksia sekä yhteyksiä asioiden välillä.

Outi Silvennoinen

Kirjoittaja on Pedaalin hallituksen jäsen.