Blogi – Pedaali

Uutta yleisötyötä, yhteistyötä ja elävää perintöä museoihin Leader-hankkeella

11 lokakuun, 2024 kirjoittaja pedaali

Puna-harmaa hirsirakennus, riukuaitaa ja taustalla aitta.

Lounais-Suomessa toimivalla maaseudun kehittämisyhdistyksellä Leader Ravakalla on ollut käynnissä ekomuseotoimintaan liittyvä hanke kuluneen viiden vuoden ajan. Leader-ryhmät mahdollistavat neuvonnalla ja julkisella rahoituksella maaseudun asukkaiden ideoimia kehittämishankkeita, joilla lisätään alueellista hyvinvointia ja elinvoimaa.

On ollut mielenkiintoista hypätä museopedagogista maaseudun hankekoordinaattoriksi ja nähdä museoiden yleisötyötä museokentän ulkopuolelta. Tämän artikkelin tarkoituksena on kertoa yhden hanke-esimerkin kautta millaista yhteistyötä museot voivat tehdä Leader-ryhmien kanssa ja miten ekomuseotoiminnan kehittämiseen tähdännyt hanke päätyi kehittämään museoiden yleisötyötä Ravakan alueella.

Echoes – ekomuseotoiminnan kehittäminen 2020-2024

Echoes-hanke oli Ravakan kansainvälinen EU:n maaseuturahaston rahoittama hanke, jonka kumppanit olivat Leader-ryhmiä Pohjois-Satakunnasta, Ruotsista, Italiasta, Kroatiasta ja Tsekistä. Ravakan alueelta mukana olivat Eurajoki, Laitila, Mynämäki, Pyhäranta ja Rauma. Hankkeen tarkoituksena on ollut kehittää monipuolisesti näiden kuntien alueella sijaitsevia kohteita, joita voisi pitää ekomuseoina. Ekomuseot ovat toimintaympäristöjä, joilla on merkitystä alueen asukkaille ja joissa toimitaan yhdessä ja tunnistetaan ”paikan henkeä”. Ne voivat olla museoituja paikkoja, mutta kokoelmat ja rakennukset eivät ole ekomuseon keskiössä, vaan ihmiset, luonto ja aineellinen ja aineeton perintö luovat yhdessä ekomuseon.

Ihmisten toiminta ja yhteinen kokemus paikasta voivat luoda pronssikautisesta hautaröykkiöalueesta ekomuseon. Sammallahdenmäki on Raumalla sijaitseva UNESCO-maailmanperintökohde, jossa toimii Perinneyhdistys Keritys ry.

Ravakan alueen kokeilujen kohteiksi valikoituivat Kauppilan umpipiha, Mynämäen museot, Sammallahdenmäki, Santtion kylä ja Välimaan perinnetorppa. Hankkeen tavoitteena on ollut kohteiden toiminnallisuuden, palvelutason, markkinoinnin ja tuotetarjonnan kehittäminen yhteistyössä muiden vastaavien toimijoiden kanssa. Hankkeessa on pyritty myös lisäämään kohteiden tunnettuutta ja erilaistamaan palveluja sekä nostamaan niiden tasoa sekä kansainvälisyyttä.

Seppä työskentelemässä Korvensuun konepajamuseossa, joka kuuluu Mynämäen museoon. Museota pidetään auki yhteistyössä vapaaehtoisten ja matkailuoppaiden kanssa.

Museoiden yleisötyön kehittäminen keskiöön

Aloittaessani koordinaattorina hankkeen loppupuolella helmikuussa 2023 kysyin mukana olevilta toimijoilta mitä he vielä toivoisivat hankkeelta. Alueen museot olivat verkostoituneet ja tutustuneet kansainvälisiin ekomuseoihin jo 3 vuoden ajan, tosin pandemia-aika oli muuttanut suunnitelmia useaan otteeseen. SAMK:in opiskelijoiden kanssa oli listattu museoiden nykyisiä palveluita, pohdittu mitä niistä vielä puuttuu, mitä pitäisi tehdä, millaisia kulttuuritoimijoita alueella on sekä järjestetty kansainvälinen seminaari Sense of Place. Kolmessa kohteessa oli testattu uudenlaisia tapahtumia.

Oma ammattitaustani on museopedagogiassa ja mukana olleita museoita kiinnostikin kehittää nimenomaan sitä puolta omassa toiminnassaan. Kolme mukana olleista kohteista toimii kaupunginmuseon tavoin. Niiden yleisötyötä ei johda eikä toteuta museopedagogi, vaan museoiden ja kulttuurin parissa yleisemmin työskentelevä kunnan tuottaja tai päällikkö, jolla on moninainen työkenttä. Nämä museot todettiin ekomuseon hengessä nimenomaan paikallisille tärkeiksi kohteiksi, joten päätettiin keskittyä heidän palvelemiseensa ulkomaalaisten turistien houkuttelemisen sijaan.

Kulttuurikasvatus

Mynämäellä ja Eurajoella kulttuurikasvatuksen kehittäminen nousi tärkeänä tavoitteena esiin. Se sopikin hankesuunnitelman teemoihin ”kulttuuriperintökohteen omistajuus” sekä ”yhteisöjen ja lasten osallisuus”. Kulttuurikasvatussuunnitelmiin sisältyviä museovierailuja kehitettiin museoissa toimivien vapaaehtoisten kanssa sisältämään entistä enemmän paikallista elävää perintöä ja lasten omaa kulttuuriperintöä.

Eurajoella järjestettiin vapaaehtoisten kanssa työpaja, jossa listattiin niin eurajokelaista elävää perintöä kuin vapaaehtoisten perinnetaitoja, joita torpalla järjestettyihin koululaisvierailuihin ja kesän tapahtumiin voitaisiin sisällyttää. Pajan tulokset toimivat jatkokehittämisen pohjana. Mynämäellä otettiin 1-2.-luokkalaisten museovierailun osaksi Tekniikan museon Tekniikan tarinamaton ja KAMU Espoon kaupunginmuseon Tulevaisuuden museo -konsepteista kehitelty lasten oman elävän perinnön näyttely. Mynämäen museovierailujen sisältöjä kehitetään jatkossa mm. vapaaehtoisten koulu- ja kauppakertomusten perusteella.

Mynämäen museon 1.-2.-luokkalaisten vierailuun sisällytettiin lasten oman näyttelyn rakentaminen, johon oppilaat toivat yhden perheensä elävästä perinnöstä kertovan esineen ja kotona yhdessä kirjoitetun esinetekstin. Oppilaat esittelivät oman perinteensä toisilleen. Kuvassa näyttelyssä vierekkäin asetellut puilla lämmittämisen perinne ja puun käsittelytaito.

Hankkeessa järjestettiin myös kaikille avoin pienten kuntien kulttuurikasvatussuunnitelmia käsitellyt webinaari, jossa kuulijat saivat esimerkkejä Lapista, Mynämäeltä, Maskusta, Kirkkonummelta, Eurajoelta, Mynämäeltä ja saaristosta. Vapaaehtoisten ja matkailuoppaiden kanssa toteutettava kulttuurikasvatus todettiin sekä rikkaudeksi että haasteeksi. Yhteistyötä pyritään kehittämään tulevissa Ravakan kansainvälisissä hankkeissa kaudella 2023-2027.

Tapahtumat

Hankkeessa mukana olevissa kohteissa on testattu erilaisia toimintaa monipuolistavia tapahtumakonsepteja. Pienillä kokeiluilla on nähty, millaisia mahdollisuuksia paikoilla on ja millaista yhteistyötä alueella voidaan tehdä. Kauppilan umpipihalla järjestettiin luonnonmateriaaleja ja luovuutta yhdisteleviä Tehdään luonnosta -työpajoja. Sammallahdenmäelle kehitettiin pimeään vuodenaikaan uusi Lyhtyopastus ja Mynämäen museoissa järjestettiin paikallista vaateteollisuutta esittelevä Vintage-muotinäytös. Ukrainalaisten elävää perintöä esittelevä kesänäyttely oli hyvä esimerkki pienillä resursseilla toteutettavasta yhteistyöstä yhteisöjen kanssa.

Kauppilan umpipihalla järjestettiin kaksiosainen Tehdään luonnosta -työpaja.

Elävän perinnön sisällyttäminen vahvemmin museoiden toimintaan helpottuu hankkeessa kootun Perinnetaitajapankin avulla. Perinnetaitajapankista löytyy eri kädentaitojen osaajia, joita voi tilata tapahtumiin Vakka-Suomen alueella. Listasta on varmasti hyötyä myös muilla alueilla! Pankki löytyy pian ravakka.fi -sivuilta materiaaleja-osiosta.

Pyhärannan Santtion kylä oli kohteena erilainen kuin muut. Se muistuttaa ehkä enemmän tyypillistä ekomuseota, joka on elävä paikka, ei museo. Santtio-seuran järjestämään Pyhäranta-päivään sisällytettiin aineetonta merellistä perintöä esitteleviä työnäytöksiä ja hankkeen aikana on ideoitu myös vapaaehtoisen palontorjunnan ja juhannusperinteiden esilletuomista Santtiossa. Jo itsessään perinteikäs tapahtuma vahvisti yhteistyön, paikallisperinteen ja paikan hengen ja yhteyttä ”ekomuseo”kylässä.

Oppiminen

Museopedagogeina työskentelevät, hankkeessa mukana olleet kulttuurityöntekijät ovat oppineet ja saaneet ideoita yleisötyöhön museovierailuilla kotimaassa ja ulkomailla. He ovat myös avartaneet ajatteluaan museoista ekomuseokonseptin myötä sekä nähneet erilaista toimintaa opintomatkoillaan. Hankkeen kokeilut ja kokemukset ovat monipuolistaneet museoiden toimintaa ja lisänneet innostusta kehittää museoiden yleisötyötä edelleen.

Hankkeen kumppaneita ja artikkelin kirjoittaja oppimassa Talomuseo Glimsissä Espoossa museolehtori Helena Heikkilän opastuksessa.

Kirjoittaja Tiina Hero on toiminut KAMU Espoon kaupunginmuseon museopedagogina 20 vuotta ja toimii nykyään hankekoordinaattorina Leader Ravakassa. Tiina toimii myös Pedaalin blogin päätoimittajana (artikkelien julkaisupäätökset tehdään toimituskunnan yhteistyönä).

Tekoäly avuksi yleisötyöhön

16 syyskuun, 2024 kirjoittaja pedaali

Käsittelemme tulevan vuoden aikana blogissa yleisötyön osaamisen kehittämistä eri näkökulmista. Otamme vastaan aiheesta mielellämme myös vieraskynäkirjoituksia! Yksi paljon monilla aloilla puhututtava uusi osaaminen on tekoälyn hyödyntäminen omassa työssä. Tekoälyä (tai oikeammin kielimallia) voi käyttää keskustelukumppanina, etsimään tietoa tai muokkaamaan omia tekstejä eri muotoihin. Kokeilimme tekoälyn apua tämän blogiartikkelin kirjoittamisessa!

Oli mielenkiintoista aloittaa ”yhteistyö” pyytämällä kuvituskuvaa museoiden yleisötyöstä, antamatta mitään materiaalia tekoälyn käyttöön. ChatGPT raportoi kuvan luomisesta seuraavaa: ”Kuvitellaan kuva museoiden yleisötyöstä. Näet avoimen ja modernin museotilan, jossa ihmisiä on eri ikäryhmistä ja taustoista. Yhdessä osassa kuvaa on lapsia ja perheitä, jotka osallistuvat opastettuun kierrokseen. Heitä ympäröi näyttelyesineitä, kuten veistoksia ja taideteoksia, ja opas selittää innostuneesti esineiden merkitystä. Toisessa osassa kuvaa aikuiset istuvat pienissä ryhmissä osallistumassa työpajaan, jossa he luovat omia taideteoksiaan. Yksi henkilö maalaa, toinen veistää savea, ja ohjaaja opastaa heitä. Taustalla näkyy valoisat museosalit ja muut kävijät, jotka ihailevat taidetta. Kuvassa yhdistyvät aktiivinen oppiminen ja vuorovaikutus, jossa korostuu museoiden tavoite tuoda kulttuuri ja taide lähemmäksi yleisöä eri keinoin. Teen tästä nyt kuvauksen kuvituskuvaksi.” Tältä kuva näyttää:

Päätimme kuitenkin antaa tekoälylle materiaalia, josta haluamme luoda tämän blogikirjoituksen. Pyysimme ChatGPT:ltä blogikirjoitusta lokakuussa julkaistavan Vuoden museopedagoginen teko -palkinnon ehdokkaista.

Annoimme ensin komennon: ”Kirjoita noin 450 sanan synteesi suomalaisen museopedagogiikan ja yleisötyön nykytilasta perustuen seuraaviin hankkeisiin. Älä erittele hankkeita.” Annoimme ehdokkaiden lyhyet esittelyt taustamateriaaliksi. Sen jälkeen pyysimme blogitekstiä suomalaisten museoiden yleisötyön nykytilasta käyttämällä kyseistä yhteenvetoa. Kuvituskuvaan annoimme komennon: ”Luo nyt kuvituskuva blogiin edellisen tekstin perusteella. Tyylinä käytä valokuvaa.” (Valokuvatyylistä saisi realistisemman, jos antaisi ohjeeksi kameramallin, filmilaadun ja aukon koon.)

ChatGPT: Suomalaisten museoiden yleisötyön nykytila: Osallistamista, yhteisöllisyyttä ja moniäänisyyttä

Suomalainen museopedagogiikka on viime vuosina ottanut merkittäviä askelia eteenpäin. Museoiden rooli yhteiskunnassa on laajentunut pelkästään kulttuuriperinnön säilyttämisestä ja esittelystä monipuoliseksi yleisötyöksi, joka korostaa yhteisöllisyyttä, moniäänisyyttä ja osallistamista. Tämä kehitys näkyy erityisesti innovatiivisissa hankkeissa, jotka pyrkivät palvelemaan erilaisia yleisöjä ja edistämään sosiaalista sekä kulttuurista hyvinvointia.

Postimuseon ”Oma ääni kuuluviin somessa!” -hanke on loistava esimerkki siitä, kuinka ylisukupolvinen oppiminen ja mediakasvatus voidaan tuoda yhteen. Hankkeessa seniorit ja nuoret oppivat yhdessä mediapajoissa kehittämään digitaitojaan ja mediakriittisyyttään. Erityisenä piirteenä hankkeessa ovat digimentorit ja kestävyysmentorit, jotka auttavat osallistujia ymmärtämään kestävyyden ja resilienssin merkityksen. Toinen huomionarvoinen projekti on Vantaan kaupunginmuseon ”Museo kaikille”, joka edistää monikulttuurisuutta ja osallistumista kulttuuritoimintaan. Hankkeessa maahanmuuttajataustaiset kävijät ja kansainväliset opiskelijat saavat tilaisuuden osallistua työpajoihin ja jättää oman jälkensä museon sisältöihin, samalla kun se lisää kulttuurien välistä vuoropuhelua.

Amos Rexin ”Breathe – niinku hengitä” puolestaan avaa taidemaailman nuorten omasta näkökulmasta. Hankkeen sarjakuvateos auttaa nuoria lähestymään taidetta heidän omista lähtökohdistaan, mikä tekee taiteesta helpommin lähestyttävää ja ymmärrettävää tälle kohderyhmälle. Tämä hanke alleviivaa taiteen saavutettavuutta ja sen merkitystä kaikille.

Helinä Rautavaaran museon ”From Zero to Hero” -hanke kääntää perinteiset roolit ylösalaisin. Kenialaiset nuoret, jotka ovat selviytyneet haastavista olosuhteista, ohjaavat suomalaisia nuoria ja jakavat tarinoitaan, korostaen empatian, toivon ja globaalin oppimisen merkitystä. Hanke luo siltoja eri kulttuurien välille ja tarjoaa uudenlaista oppimista ja vastavuoroisuutta.

Keskusteluun ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista keskittyy Kymenlaakson museon ”Miltä teollisuus tuntuu?” -hanke, jossa yleisöllä on mahdollisuus osallistua demokraattiseen keskusteluun museoympäristössä. Hanke on lisännyt myös museohenkilökunnan osaamista ja korostaa museon roolia yhteiskunnallisen keskustelun areenana.
Taiteen saavutettavuuden lisääminen on ollut keskeinen tavoite myös Järvenpään taidemuseon ”Vuodenaikojen perintö” -hankkeessa, joka nostaa esille vammaisten taiteilijoiden teoksia kulttuurihistoriallisessa kontekstissa. Hanke edistää kulttuurin monimuotoisuutta ja korostaa, että taide kuuluu kaikille.

Lisäksi virtuaaliset hankkeet, kuten Porin taidemuseon ”Katseiden välissä”, ovat mahdollistaneet taiteen saavutettavuuden laajemmalle yleisölle digitaalisten alustojen kautta. Näiden näyttelyiden avulla koululaiset ja muut vierailijat voivat tutustua taiteeseen ja osallistua pedagogisiin sisältöihin helposti.

Nämä hankkeet osoittavat, että suomalaiset museot ovat sitoutuneet edistämään osallistumista, hyvinvointia ja kulttuurista vuoropuhelua. Yleisötyön ja museopedagogiikan tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta, ja innovatiiviset projektit näyttävät suuntaa kohti entistä monipuolisempaa ja osallistavampaa museotoimintaa, joka palvelee laajasti eri yhteisöjä.

Pyysimme ”keskustelumme” päätteeksi uutta kuvituskuvaa tämän tekstin pohjalta. (Blogin julkaisualustallakin olisi jo nykyään mahdollisuus luoda kuvituskuva tekoälyn avulla). Tältä se näyttää:

ChatGPT: Tässä on kuvituskuva blogitekstiin, joka kuvastaa suomalaisen museopedagogiikan osallistavaa ja yhteisöllistä nykysuuntausta.

Tove Jansson – Sateenkaarihistoria mediassa

24 huhtikuun, 2024 kirjoittaja pedaali

Tämä artikkeli on Metropolian kulttuurituotannon opiskelijaprojektin satoa syksyltä 2023. Projektitöiden aiheet olivat ajankohtaisia ilmiöitä kulttuurin kentällä. Millaisiin aiheisiin opiskelijat tarttuvat, kun esimerkkejä annetaan museomaailmasta?

Seksuaalivähemmistöjen asema Suomessa ja näiden representaatio suomalaisessa mediassa on käynyt läpi suuria muutoksia 1900-luvulta nykypäivään. Tunnetun suomalaisen kirjailijan ja taiteilijan Tove Janssonin ihmissuhteiden ja erityisesti tämän elämänkumppanin Tuulikki Pietilän näkyminen mediassa kertoo asenteista samaa sukupuolta olevia pariskuntia kohtaan.

Tove Jansson (1914–2001) oli monipuolinen suomenruotsalainen taiteilija, kirjailija ja kuvittaja, joka oli parhaiten tunnettu Muumi-hahmoistaan. Janssonin luova tuotanto ulottui maalauksista ja kuvituksista lasten ja aikuisten kirjallisuuteen. Janssonin monimuotoiset suhteet aikana, jolloin avoin keskustelu seksuaali-identiteeteistä oli harvinaisempaa, ovat herättäneet kiinnostusta ja kysymyksiä hänen suhteistaan ja itsemäärittelystään. Janssonilla oli dokumentoidusti suhteita sekä miesten että naisten kanssa, mutta elämänkumppanikseen hän valitsi graafikko Tuulikki Pietilän.

Äänislinnan taiteilijakerhon jäseniä piirtämässä elävän mallin mukaan. Kuvassa rouva Irja Tennberg ja neiti Tuulikki Pietilä. Sotamuseo.

Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän suhteen aikana homoseksuaaliset teot olivat Suomessa pitkään kriminalisoituja. Vuonna 1971 laki purettiin, mutta voimaan asetettiin kehotuskielto, joka kontrolloi homoseksuaalisuuden esittämistä mediassa. Vasta 1900-luvun loppupuolella homoseksuaalisuus alkoi olla hyväksyttävämpää ja näkyvämpää mediassa.

Seuraamalla Helsingin Sanomien artikkeleita Tove Janssonista ja Tuulikki Pietilästä voi nähdä muutoksen samaa sukupuolta olevien pariskuntien esittämisessä. 1960-luvulta aina 1990-luvulle asti artikkeleissa Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän välinen suhde esitetään täysin platonisena. Erityisesti Janssonin ja Pietilän yhteisen Klovharun saarella olevasta mökistä kerrottaessa heidän välinen suhteensa laatu vaihtuu artikkelista toiseen. Vuonna 1992 Helsingin Sanomien Linnan juhlien uutisoinnissa ensimmäistä kertaa tunnustettiin Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän välinen parisuhde.

Suomen kansallisbiografiassa on vuonna 1997 julkaistu elämäkerrallinen artikkeli Tove Janssonista. Artikkelissa on kerrottu kattavasti Janssonin elämästä ja urasta, mutta seksuaalinen suuntautuminen, ja varsinkin homoseksuaaliset suhteet, jää maininnan tasolle. Tuulikki Pietilä ja Tove Jansson olivat parisuhteessa melkein viisikymmentä vuotta, mutta Pietilä mainitaan pitkässä artikkelissa vain yhdessä kappaleessa, kun taas Janssonin aiemmasta heterosuhteesta Atos Wirtaseen kerrotaan tätä enemmän. Julkaisuvuosi ja sen ajan asenteet voivat selittää tätä, mutta artikkelia on päivitetty viimeksi vuonna 2016. Seksuaalivähemmistöön kuuluminen vaikuttaa yhtä piilotettavalta faktalta kuin aikaisemminkin.

Yleisesti neutraalina ja faktapohjaisena tiedonlähteenä pidetyssä Wikipediassa on laaja sivu Tove Janssonista ja hänen elämästään. Ihmissuhteista on yksi kappale, joka keskittyy Janssonin koko elämän parisuhteisiin niin miesten kuin naisten kanssa ottamatta kantaa hänen seksuaali-identiteettiinsä. Taas toistuu kuitenkin sama malli: hänen heterosuhteista kerrotaan enemmän kuin hänen elämänkumppanistaan. Wikipediaa päivitetään jatkuvasti, ja viimeaikaiset päivitykset ovat onneksi parantaneet Janssonin romanttisia suhteita kuvaavaa osiota. Kuitenkin sivun yleinen sävy on vähättelevä Tove Janssonin seksuaalista suuntautumista ja identiteettiä kohtaan. Tove Janssonin Wikipedia-sivuun verratessa Tuulikki Pietilän Wikipedia-sivu on vielä vähättelevämpi; siinä missä Janssonin sivuilla heidät tunnustetaan elämänkumppaneiksi, Pietilän sivuilla sitä ei sanota suoraan, vaan kuvaillaan naisten asuneen ja käyneen Linnan juhlissa yhdessä.

Kirjallisuudessa Toven suhteita on kuvattu henkilökohtaista näkökulmaa kunnioittavampaan sävyyn. Karjalaisen kirjoittama elämäkerta antaa syväluotauksen Janssonin elämään, taiteeseen ja ihmissuhteisiin. Kirjailija esittää myös paljon subjektiivisia näkemyksiään Janssonin töistä ja niiden suhteesta hänen seksuaaliseen suuntautumiseensa käyttäen kuitenkin pohjamateriaalina pääosin Janssonin omia sanoja.

Nykypäivänä Tove Janssonin identiteettiä on käsitelty taidenäyttelyissä ja elokuvassa. Näyttely Tove Jansson: Juhlat ja Leikki on näytillä Helsingin kaupungintaidemuseossa HAM:issa. Vaikka näyttely ei syvenny taiteilijan seksuaali-identiteettiin, se antaa viitteitä Janssonin suhteista naisiin. Vaikka maailmalla on ollut useita näyttelyitä Tove Janssonin taiteesta, viime aikoina näyttelyissä on nähty lisääntyvästi myös hänen henkilökohtaisen elämänsä käsittelyä. Näyttelyteksteissä tuodaan esiin yksityiskohtia Janssonin elämän eri vaiheista ja hänen romanttisista suhteistaan, riippumatta siitä kumman sukupuolen kanssa hän oli suhteessa.

Tove Jansson maalaamassa freskoa al secco Kiilan ruotsinkielisen kansakoulun ruokasaliin lokakuussa 1953. JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Västra Nyland. Museovirasto.

Toistaiseksi ainut Tove Janssonin elämästä kertova elokuva on Zaida Bergrothin ohjaama ja Eeva Putron käsikirjoittama Tove (2020). Elokuva esittelee Tove Janssonin moninaista identiteettiä ja avaa näkökulman Janssonin suhteeseen naiseuteen ja seksuaalisuuteen. Elokuva käsittelee avoimesti Janssonin seksuaalisuutta ilman leimoja tai tarkkoja määritelmiä. Vaikka elokuva ei tarjoa lopullista vastausta Janssonin seksuaali-identiteetistä, se voi toimia pohjana syvemmälle pohdinnalle siitä, miten hänen identiteettinsä ja suhteensa vaikuttivat hänen elämäänsä ja taiteeseensa. Elokuva on kuitenkin jokseenkin dramatisoitu ja totuudesta poikkeava oletettavasti tarinankerronnallisista syistä – Bergrothin elokuvassa Janssonin ystävät ovat myötämielisiä, jopa kannustavia hänen seksuaalista suhtautumistaan kohtaan. He esittelevät Janssonin tämän tulevalle kumppanille Tuulikki Pietilälle kesken Juhlat kaupungissa -freskon maalausprosessin sekä käyvät hänen kanssaan Pariisissa lesboklubilla.

Tuula Karjalaisen kirjoittamasta Tove Janssonin elämäkertateoksesta kuitenkin
paljastuu toisenlainen totuus: Pietilän Jansson tiesi alunperin opiskeluajoiltaan, mutta kunnolla he tapasivat vasta vuonna 1955. Elämäkerta avaa myös läheisten suhtautumista Janssonin seksuaaliseen suuntaukseen kertomalla, että “ystävistä ei ollut jakamaan hänen uutta onneaan”. Tove on kuitenkin merkittävä teos, joka herättää keskustelua seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ja on tärkeä askel seksuaali-identiteetin ja taiteilijan moninaisuuden esittämisessä elokuvataiteessa.

Eri medialähteitä seuraamalla voi huomata, että homoseksuaalien identiteetin todenmukainen kuvaaminen on kehittynyt nykyaikana parempaan suuntaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että representaatio olisi täydellistä. Yhteiskunnan kulkiessa kohti yleisempää hyväksyntää ja tasavertaisuutta tulevaisuuden medialta voidaan toivoa vivahteikkaampaa ja avoimempaa seksuaalisen suuntautumisen ja identiteetin kuvaamista. Varsinkin taiteilijoiden, esimerkiksi Tove Janssonin, töitä analysoidessa seksuaalisen identiteetin huomioon ottaminen avaa monia uusia tulkintoja ja uutta ymmärrystä teoksista. Janssonin tapauksessa tulevaisuudessa voitaisiin pyrkiä siihen, että hänen seksuaali-identiteettinsä otettaisiin osaksi hänen taiteellista perintöään, mikä loisi yleisölle kokonaisvaltaisemman ymmärryksen taiteilijan elämästä ja motivaatioista taiteen teon taustalla.

Kirjoittaja: Susanna Kinnula
Ryhmä: Nea Ahonen, Nella Keho-Valkama, Susanna Kinnula, Wilma Mäkinen, Jose Pekkonen

Tulevia kulttuurituottajia opettamassa

8 maaliskuun, 2024 kirjoittaja pedaali

Syksyllä 2023 opetin Metropolian kulttuurituotannon opiskelijoille kurssia kulttuurin tuntemuksesta ja ajankohtaisista ilmiöistä. Kurssilla keskityttiin erityisesti museoalan esimerkkeihin. Mitkä asiat puhuttivat ja pohdituttivat kulttuurialan opiskelijoita syksyllä 2023?

Museoala työllistää yhä enemmän ihmisiä, joiden opintotaustoista löytyy muita koulutusaloja kuin niin sanottuja perinteisiä museoaineita. Erityisesti tämä koskee yleisötyötä, jonka parissa työskentelee nykyisin esimerkiksi kulttuurituottajia ja yhteisömanagereita. Tuottamisen lisäksi kulttuurituottajien on tärkeää ymmärtää myös kulttuurin sisältöjä ja erilaisten kulttuuri-ilmiöiden taustoja sekä omaa paikkansa kulttuurialalla ja mahdollisuuksiaan vaikuttaa.

Kulttuurin tuntemus ja ajankohtaiset ilmiöt -kurssi on osa ammattikorkeakoulu Metropolian kulttuurituotannon koulutusohjelman ensimmäisen vuoden opintoja. Kurssin keskeisiin teemoihin ja käsitteisiin kuuluivat kulttuuri, kulttuuriperintö, kulttuuri-identiteetti ja vastuullinen kulttuuritoiminta. Kurssilla käsiteltiin myös historiallista ajattelua ja painotettiin ilmiöiden ajallisten ulottuvuuksien ymmärtämistä (menneisyys-nykyisyys-tulevaisuus) ja kontekstoinnin tärkeyttä. Ajankohtaisista ilmiöistä nostin esille muun muassa yhteisöiden kanssa työskentelyn, moninaisuuden, edustavuuden, dekolonisaation, antirasismin, inklusiivisuuden, digitalisaation, pelillistämisen ja tekoälyn.

Luennoilla kävimme opiskelijoiden kanssa kiinnostavia keskusteluja esimerkiksi kulttuuriperinnön suojelusta ja siihen liittyvästä määrittelyvallasta. Opiskelijat pohtivat myös muun muassa mikä on ajankohtainen ilmiö tässä nopeiden reaktioiden maailmassa. Keskusteluiden ja tunnilla teetettyjen tehtävien kautta oli kiinnostavaa tehdä havaintoja siitä, miltä museoala näyttäytyy ulospäin. Saavutettavuudesta keskustellessa nousi ilmi, etteivät kaikki opiskelijat koe museoita saavutettaviksi, vaan niihin liittyy yhä edelleen elitistinen mielikuva. Kysyttäessä minkälainen kulttuurituottaja haluaisit olla tulevaisuudessa, monet toivoivat pystyvänsä työskentelemään yhdenvertaisemman ja inklusiivisemman kulttuurialan ja maailman puolesta.

Opiskelijat tutkivat kurssilla mm. Valokuvataiteen museon K1 -näyttelytilan saavutettavuutta. Kuva: Virve Laustela, Suomen valokuvataiteen museo.

Kurssirungon oli valmistellut edellisenä vuonna museolehtori Tiina Hero, joka opetti samaa kurssia edellisinä vuosina. Hyvin suunnitellun rungon pohjalta kurssi oli helppo suunnitella ja valmistaa omat luentosisällöt sekä tuntitehtävät. Opetuksessa käytin paljon esimerkkejä museoalalta painottaen yleisötyötä, jonka parissa kulttuurituottajaopiskelijat tulevat työskentelemään, jos he päättävät suunnata museoalalle. Historioitsijana ammensin aineksia monivuotisesta työkokemuksestani museoalalla niin tapahtumien kuin näyttelyidenkin kanssa työskentelystä, mutta myös omasta väitöskirjatutkimuksestani.

Vuosina 2021 ja 2022 kurssilla puhututti ajankohtaisena ilmiönä mm. Kansallismuseon esiin nostama saamelaisten historia ja yhdenvertaisuus. Kotiinpaluu-näyttely, kuva Omar El Mrabt, Museovirasto.

Osana kurssisuoritusta opiskelijat tekivät ryhmätyön jostakin ajankohtaisesta ilmiöstä ja tulkitsivat sitä jonkin konkreettisen esimerkin kautta. Projektityön ei tarvinnut käsitellä museoalaa, vaan ryhmät saivat valita teeman omien mielenkiinnonkohteidensa mukaan. Ryhmätyöt käsittelivät seuraavanlaisia aiheita: Museoiden saavutettavuus Suomessa – Case Suomen valokuvataiteen museo K1, Tove Jansson – Sateenkaarihistoria mediassa, Lähisuhdeväkivalta ja taide: Miten taide voi auttaa lähisuhdeväkivallan uhreja?, Seksuaalisuus ja representaatio nuorten tv-sarjoissa, Tekoäly elokuvatuotannossa, Miten sukupuolten välinen tasa-arvo esitetään lapsille Disneyn prinsessa-elokuvissa? ja Digitalisaation vaikutukset musiikin tuotantoon.

Taiteilija Tove Jansson maalaamassa freskoa al secco Kiilan ruotsinkielisen kansakoulun ruokasaliin lokakuussa 1953. JOKA / Museovirasto

Seuraavana julkaisemme yhden opiskelijoiden kirjoittaman, museoihin liittyvän artikkelin projektityöstään.

Kirjoittaja Iisa Aaltonen on Pedaali ry:n hallituksen jäsen ja väitöskirjatutkija Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa (HY).

Yleisötyön pelillistäminen kiinnostaa – Tampereella tartuttiin lokakuussa tarinoihin

21 joulukuun, 2023 kirjoittaja pedaali

Onko minusta pelisuunnittelijaksi tai rooliin eläytyjäksi? Miksi kukaan tulisi katsomaan draamaopastustani tai kokeilemaan suunnittelemaani museopeliä? Laadukkaita ja isolla rahalla tuotettuja vastineita tarjolla lähes loputon määrä, joten mitä annettavaa minulla muka on?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä käsiteltiin Pedaali ry:n sekä Liikenne- ja viestintähistorian yhteistyöverkosto Trafiikin järjestämässä Tartu Tarinaan! -koulutuspäivässä Tampereella, museokeskus Vapriikissa lokakuussa 2023. Museoiden opetus- ja yleisötyön ammattilaisille suunnatussa tapahtumassa sukellettiin pelillistämisen ja historian elävöittämisen teemoihin monipuolisten luentojen ja työpajojen kautta. Noin viisikymmentä osallistujaa pääsi kokeilemaan larppausta, toteuttamaan matalan kynnyksen museodraamaa ja tutustumaan pelisuunnittelun perusteisiin.

Historian elävöittäminen on ollut merkittävä osa museotyötä vuosikymmenten ajan. Elävöittämisen tasossa ja elävöittäjien valmiuksissa on kuitenkin eroja. Kevyimmillään elävöittäminen voi tarkoittaa pukeutumista entisajan vaatteisiin tai vaikkapa vanhojen käsityötaitojen esittelemistä. Draamaopastukset ja pelit taas ovat vaativampaa elävöittämistä. Itsensä likoon pistäminen ja esiintyminen voivat tuntua vaivaannuttavalta ja niiden vaatima työmäärä murskaavalta.

Tässä blogitekstissä käymme läpi koulutuspäivän antia ja sieltä saatuja oppeja. Toivomme, että teksti kannustaa tarttumaan museotyön elävöittämiseen ennakkoluuloja kaihtamatta. Lisäksi se antaa vinkkejä siihen, keneen kannattaa olla yhteydessä, kun oman pelin tekeminen alkaa tuntua oikealta vaihtoehdolta.

Kattava katsaus museopeleihin

Tartu tarinaan! -tapahtuman aamupäiväsessioissa kuultiin useita salamapuheenvuoroja, joissa esiteltiin Suomessa tehtyjä pelillistettyjä museo- ja historiasisältöjä. Vapriikin pitkäaikainen opas Markus Henriksson johdatteli kuulijat aiheeseen ja pelien merkityksellisyyteen esittelemällä Raid over Moscow –tietokonepelin sekä sen vuonna 1985 aiheuttaman ulkopoliittisen selkkauksen. Peleillä on oma yhteiskunnallinen ulottuvuutensa, eikä kyse ole pelkästä lasten leikistä.

Museolehtori Inka Tuominen työväenmuseo Werstaalta esitteli Pako kulutusyhteiskunnasta -pakopeliä, jonka keskeisenä kysymyksenä on selvittää, mikä on suurin teollistumisen tuottama ongelma. Hän havainnollisti pelinteon haasteita ja kertoi, miten pelistä voidaan suunnitella yhtä lailla elämyksellinen ja opetuksellinen kokonaisuus. Opetettavan aiheen työstäminen pelin jälkeen on myös tärkeää. ”Pako kulutusyhteiskunnasta” antaa koululaisille työkaluja vaikkapa siihen, miten omalla kulutuskäyttäytymisellä voi vaikuttaa maailmaan.

Tampereen historiallisten museoiden tutkija Asla Heikkari teki katsauksen opetussisältöjä ja liveroolipelaamista yhdisteleviin nopeasti pelattaviin eduLarpeihin. Heikkarin esittelemistä peleistä erityisesti 2050-luvun YK:n ilmastokokousta mallintava Fortitude ja historian opetuksen käyttöön soveltuva Limbo nousivat esiin toteutuskelpoisina esimerkkeinä liveroolipelaamisesta opetuksen välineenä. Parhaimmillaan eduLarp auttaa eläytymään toisessa paikassa ja ajassa elävien ihmisten elämään sekä edesauttaa historiallisen empatian kehittymistä. Riskinä puolestaan on se, että pelissä tapahtunutta aletaan pitää ikään kuin historiallisena totuutena.

Asla Heikkari valmistelee työpajaa. Kuva: Olli Nordling

Kuopion kaupunginmuseoiden museolehtori Sanna Reinikainen kertoi digitaalisten oppimispelien käytöstä museo-opetuksessa. Kuopion museoilla on ollut jo vuosia käytössään Seppo-alusta, joka mahdollistaa yksinkertaisten, mutta sisältörikkaiden digitaalisten pelien rakentamisen. Eri ikäisille suunnattuihin peleihin lukeutuvat mm. Kuopio 1918, Tornin historiapolku ja Kuopio 1700-luvulta Suomen sodan aikaan. Yhteensä museon nettisuvuilla tarjolla olevia pelejä on lähes 20 ja historian lisäksi niissä käsitellään mm. luonnontiedettä ja taidetta.

Oulun museo- ja tiedekeskus Luupin museolehtori Laura Lampinen esitteli Ilopyydys-pakopeliseikkailun, jossa pelaajien tehtävänä on selvittää salaperäinen taidevarkaus. Taidetestaajien kautta markkinoitu peli tarjosi kekseliään tavan tutustua Oulun taidemuseon Rento meininki -näyttelyn teoksiin, sillä johtolankojen selvittäminen vaati näyttelyssä esillä olleiden taulujen tarkkasilmäistä tarkastelua. Kokemusta maustettiin 3D-printatuilla aarrearkuilla, koodiavaimilla ja palapeleillä. Sittemmin pelistä on suunniteltu myös kouluihin kuljetettava versio.

Salamapuheenvuoroissa esitellyt pelit olivat moninaisia ja keskenään hyvin erilaisia. Niitä kaikkia yhdisti huomio siitä, että pelit ovat pätevä, merkittävä ja mainettaan kevyempi tapa toteuttaa museo-opetusta. Moni pitänee vaikeimpana asiana pelin suunnittelua, mutta suurimmat haasteet liittyvät usein pelien testaamiseen ja markkinointiin. Paraskaan museopeli ei ole onnistunut, mikäli se ei löydä yleisöään. On siis tärkeätä kiinnittää huomioita myös palveluiden paketointiin ja palvelupolkuihin.

Yhteistä opetuspeleillä oli myös se, että ne perustuivat pitkälti ilmiöoppimiseen. Esityksistä jäi tuntu, että tarkkojen tiedollisten tavoitteiden sijasta pelit ovat parhaimmillaan, kun ne auttavat eläytymään, jättävät muistijäljen kokemuksesta ja innostavat tutustumaan käsiteltävään aiheeseen myös jälkijättöisesti. Liiallinen tietoähky ei palvele pelaajia eikä pelien vetäjiä. Vastaavasti tarpeeksi väljästi määritelty teoreettinen viitekehys helpottaa pelisisältöjen ja -tarjonnan suunnittelua.

Työpajoista käytännön kokemuksia

Asla Heikkarin vetämässä eduLarp-työpajassa kävijät pääsivät kokeilemaan kevyttä larppaamista luottamuksellisessa ilmapiirissä. Larpin aiheena oli eläinten joulurauha ja siitä neuvotteleminen. Larp-pajoja seuranneessa keskusteluissa työpajoja kiiteltiin siitä, että ne auttoivat madaltamaan kynnystä oman larpin tekemiseen tai vetämiseen. Samalla ne auttoivat ymmärtämään liveroolipelaamisen mahdollisuuksia ja rajoitteita aivan uudella tavalla. Myös larp-pelien monimuotoisuus ja kekseliäisyys herätti paljon keskustelua.

Somana ry:n museodraamapaja. Kuva: Olli Nordling

Kulttuuriyhdistys Somana ry:n Maiju Eronen ja Henna Moisio esittelivät museodraaman mahdollisuuksia. Pajassa liikuttiin ja myös jähmetyttiin patsaiksi esittämään yläkoulun museovierailun ryhmää. Pienryhmät pääsivät valmistamaan oman pienen museodraamansa muille esitettäväksi rekvisiittaa ja sen pohjalta muodostettua taustatarinaa apuna käyttäen.

FT Velvet Sporsin (Tampereen yliopisto) työpajassa harjoiteltiin pelisuunnittelun työkalujen käyttämistä. Sporsin esittelemän itsemääräämisteorian (self-determination theory) mukaan ihmisillä on kolme perustarvetta: autonomia eli tunne asioiden kontrolloimisesta, kompetenssi eli kokemus osaamisesta ja oppimisesta sekä kuulumisen ja yhteyden luomisen tarve. Kun näihin tarpeisiin pystytään pelissä vastaamaan, ollaan jo pitkällä.

Pajaosuudessa kukin osallistuja pohti, minkä museoissa käsiteltävän asian he haluaisivat pelillistää. Pienryhmissä valittiin aiheista yksi, jota työstettiin kohti pelimuotoa peleistä tutuilla termeillä. Miten sinun pelissäsi edistyminen näkyisi edistymispalkissa (progress bar)? Millaisia tapahtumia pelissäsi olisi: olisiko esimerkiksi tieteellistä tutkimusta käsittelevän pelin tapahtuma artikkelin julkaiseminen tai hylkäys kuuluisassa julkaisussa tai pelihahmon karonkka? Millaisia rangaistuksia pelissäsi olisi tai mistä saisi pisteitä? Spors kertoi myös pelillistämisen haasteista – kaikki kun eivät käytä peliä lainkaan samalla tavalla. Jotakuta innostava piirre saattaa nostattaa toisen karvat pystyyn.

Asiantuntijat kertoivat kokemuksistaan

Spors jatkoi iltapäivää puheenvuorolla siitä, miten peliteknologiat voivat tukea ihmisten suhdetta omaan terveyteensä ja mielenterveyteensä. Puheenvuorossaan hän kävi läpi pelien ja mielenterveyden sekä hyvinvoinnin välistä suhdetta. Pelit ja pelillistetyt sisällöt voivat sekä auttaa että haitata käyttäjiensä mielenterveyttä. Siksi niiden suunnittelijalla on aina suuri vastuu, josta olisi syytä olla tietoinen. Spors neuvoi jokaista omaa peliään suunnittelevaa huomioimaan seuraavat seikat:

Kysy itseltäsi: olenko oikea ihminen tekemään tällaisen pelin?
Keskustele kohderyhmäsi kanssa, jotta voit ennakoida ja minimoida ongelmia.
Tutustu pelillistämisen hyviin käytäntöihin ja tee niiden pohjalta ratkaisuja oman pelisi luomiseksi.
Pidä pelisuunnittelusi periaatteet ja syntyvät materiaalit mahdollisimman avoimina.
Laita materiaalit ja valmis peli vapaaseen jakoon.

Varoituksista huolimatta Spors kannusti pelien suunnitteluun, kunhan se tehdään vastuullisesti ja yleisöjen tarpeita kuuntelemalla.

Velvet Spors kertoo pelisuunnittelusta. Kuva: Olli Nordling

Toisessa tutkijapuheenvuorossa historiantutkija, FT Jenni Lares kertoi tutkimushankkeesta, johon liittyy vuonna 2022 järjestetty Talvikäräjät-liveroolipeli. Lareksen ideoimassa ja pääkäsikirjoittamassa liveroolipelissä käsiteltiin 1600-luvun käräjäoikeuden pöytäkirjojen oikeustapauksia tuomalla tapaukset pelaajien elävöitettäväksi hahmojen kautta. Pelaajat päätyivät osin samoihin ja osin eri ratkaisuihin kuin 1600-luvun esikuvansakin. Lareksen pelinkirjoittajaryhmä pyrki historian, paikallisyhteisön ja toisen ajan oikeuskäsitysten käsittelemiseen pelaajien henkilökohtaisella tasolla ja historiakokemuksen luomiseen.

Jenni Lareksen esitelmä Talvikäräjät-larpista kiinnosti yleisöä paljon. Kuva: Olli Nordling

Lopuksi

Seminaarin osallistujat antoivat tiiviistä päivästä mukavaa palautetta. Työpajoille olisi tosin toivottu olleen enemmän aikaa. Pelillistäminen ja elävöittäminen on tämän hetken tärkeä aihe, joka pohdituttaa monia aiheen parissa työskenteleviä. Trafiikki-museoiden ja Pedaali ry:n seminaaripäivä saaneekin ennemmin tai myöhemmin jatkoa jossakin muodossa, joko etänä tai lähitapaamisena.

Kirjoittajat: Seminaaripäivää järjestämässä olleet Postimuseon digitaalisen kulttuuriperinnön asiantuntija Olli Nordling ja Haminan museoiden amanuenssi Nina Talvela

Inspiroivaa yhteisötyötä Skotlannin Ylämailla

22 lokakuun, 2023 kirjoittaja pedaali

Ylämaannautoja kivimuurin takana, skotlantilainen maisema

Pääsin opintomatkalle Skoltannin Ylämaille Leader Ravakan tukemassa ”Juurimatkailun juurille Skotlantiin” -teemahankkeessa. Hanke liittyy opintojeni ohessa koordinoimaani ”Matka juurille Vakka-Suomi” -hankkeeseen, jossa tuotetaan tietoa juurimatkailusta sekä luodaan Vakka-Suomen alueelle verkostoa ja juurimatkailun konseptia. Matkan tarkoituksena oli tutustua maaseutumatkailuun juurimatkailijoiden näkökulmasta, eli millaisia palveluita alueelta löytyy omiin sukujuuriinsa tutustuville. Samalla tuli kuitenkin museopedagogin näkökulmasta tarkasteltua museoiden ja arkistojen yleisötyötä.

Innostavia toimintamalleja: alueellinen arkisto

Suurimman vaikutuksen minuun teki ensimmäisen aamun tutustumiskohteemme Invernessissä. Highland Archivesin arkistokeskus Ness-joen varrella on paljon muutakin kuin asiakirjojen säilytyspaikka. Kaksihuoneinen Family History Centre palvelee nimenomaan sukututkijoita ja juurimatkailijoita. Arkistossa voi tutkia alkuperäislähteitä, kuten kirjeitä, valtuustojen kokouspöytäkirjoja 1500-luvulta saakka, karttoja, sukupuita ja sukuarkistoja. Lisäksi pääsee käsiksi verkkolähteisiin, kuten väestökirjanpitoon. Keskuksessa väestötietoja saa tutkia tähän päivään saakka, kun verkossa niissä on 100 vuoden suoja-aika eli avoinna ovat tiedot vuodesta 1923 taaksepäin.

Family History Centren Fiona MacLeod ja Anne Fraser esittelevät meille yhden sukuverkoston sukupuuta tutkimushuoneessa.

Erittäin kokeneelta sukuhistorioitsijan tittelillä työskentelevältä Anne Fraserilta sai ostaa sukututkimusapua niin paikan päällä kuin etänäkin tunti kerrallaan. Asiakkaita on paljon Pohjois-Amerikasta, mutta myös ylämaalaiset käyttävät arkistoa aktiivisesti. Keskuksella on myös oma yhteisökoordinaattorinsa (Community engagement officer) Fiona MacLeod, joka vierailee kouluissa, vankiloissa ja mielenterveystoimijoiden luona viemässä historian ja sukujuurten tutkimuksen ilosanomaa. Learn with Lorna -videoita voi katsoa suorana Facebookissa ja tallenteina Youtubessa.

Pääsimme kurkistamaan myös arkiston puolelle. Virallisten asiakirjojen lisäksi sieltä löytyi kilometreittäin henkilöhistoriallista aineistoa.

Arkiston vanhin asiakirja vuodelta 1299 oli henkilökunnan mielestä ”underwhelming”. Olimme kyllä ihan vaikuttuneita!

Innostavia toimintamalleja: paikallishistoriakeskus

Paikallinen vastine alueelliselle arkistolle löytyy muutaman sadan asukkaan Helmsdale-kylästä Invernessistä pohjoiseen. Timespan-keskuksessa on tutkittavana paikallishistoriallinen kirjasto sekä kylään liittyvää tutkimustietoa, kuten jokaisesta talosta koottu historiakortti. Henkilökunta järjestää juurimatkailijoille retkiä, joilla tutustutaan kiinnostuksen kohteina oleviin paikkoihin kylän lähellä. Timespanissa on myös hieno museo ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa nykytaidenäyttelytoimintaa.

Timespanin kirjastohuone. Arkistosta koottiin liikkuva ”People´s mobile archive” pandemian aikana. Kaikki saatavilla oleva materiaali löytyi koottuna katalogista.

Jacquie Aitken esitteli paikallisen kalastajavillapaidan, jollaisia museon neulekerho neuloo tapaamisissaan. Kuvio on saanut inspiraation silliverkoista; sillien kalastus oli vastaperustetun Helmsdalen pääelinkeino 1800-luvulla. Paitojen piti olla tyköistuvia, etteivät ne jääneet kiinni purjenaruihin.

Tapaamamme digi- ja kulttuuriperintökuraattori Jacquie Aitken koordinoi rahoitus-, näyttely-, arkisto- ja yleisötyön lisäksi vapaaehtoisten sukututkijoiden työtä ja uusia teknologioita hyödyntävää Digital Hubia. Hubissa pääsimme katsomaan rautakautista taloa VR-laseilla ja tutkimaan Helmsdalea eri aikojen mallinnuksina.

Ensikertalainen virtuaalimaailmassa. Digital Hubissa testataan erilaisia uusia teknologioita ja kerätään niistä kokemuksia näyttelyuudistusta varten. Hub on yhteistuotanto paikallisen yliopiston kanssa.

Yleisö- ja yhteisötyön näkökulmasta hengästyttävää toimintaa vuosittain rahoituksen hakevalta pienen paikkakunnan toimijalta! Paikkakunnan kokoa kuvaa se, että yhden risteyksen aluella sijaitsevat Timespanin lisäksi ainoat avoinna olleet ravintola, hotelli ja kioskimainen ruokakauppa.

Timespan valko-keltaisessa talossa. Tien toisella puolella sijaitsevat hotelli ja ravintola, jossa saimme kuulla paljon paikallisjuttuja ravintolan turkkilaiselta omistajalta. Spar kuvan vasemmassa laidassa. Ylämaalainen maalaismaisema alkaa heti Timespanin takana virtaavan joen takaa.

Vapaaehtoistoiminnan varjopuolet

Skotlannissa moni kulttuuriperintötoiminta jäisi tekemättä, jollei olisi aktiivisia vapaaehtoisia ja lahjoitusvaroja. Kaikissa vierailukohteissa oli selkeät ohjeet, miten toimintaa voi tukea lahjoituksilla verkossa tai paikan päällä. Vapaaehtoistoimintaa näimme niin Timespanin kerhohuoneessa (iäkkäitä sukututkijoita asiakkaiden mysteerien kimpussa), Strathpefferin vanhan rautatieaseman yhteisöpuodin tiskin takana kuin Highland Folk Museumissa kohteita esittelemässä.

Lahjoituspyyntö Timespanin vessakopin seinällä.

Highland Folk Museum on Britannian vanhin ulkoilmamuseo. Näimme museoalueella valtavasti potentiaalia, mutta olimme aika eksyksissä ilman taustatietoa skotlantilaisesta elämäntavasta. Vain muutamassa valtavan alueen rakennuksista oli kyltti ja digitaalisesta oppaasta löytyi vain viisi kohdetta. Piipahdettuamme 1700-lukua esittelevässä olkikattoisten rakennusten kylässä näimme silmissämme kaikki ne markkinat ja muut tapahtumat, joita siellä varmasti järjestetään. Meidät pois saattanut nuori opas kuitenkin totesi ykskantaan, ettei siellä mitään järjestetä.

Folk Museumiin ensimmäisenä siirretty, saaristolaisrakentamista esittelevä rakennus oli saanut eteensä kyltin.

1700-luvun mallinnettu kylä, jossa oli joitakin toiminnallisia pisteitä, mutta kuulemma ei tapahtumia.

Vapaaehtoistoiminnallakin on rajansa ja samoja haasteita kuin Suomessakin. Olimme kuitenkin kaikki samaa mieltä, että yhteisökeskeisyys ja palveluhalu oli aivan poikkeuksellisella tavalla rakennettu sisään kulttuuriperintötoimijoiden toimintaan. Historiaa käytettiin voimavarana tässä päivässä; Jacqui Aitkenin sanoin: We do have a voice and we use it! Koko Timespanin toimintafilosofia on ihailtavasti kuvattu julisteeseen ja museokeskus kuvaa itseään toiminnan ja muutoksen museoksi. Näistä teemoista on kiinnostavaa kuulla lisää Suomen näkökulmasta Museoalan teemapäivillä marraskuussa!

Tasa-arvoa, kestävää kehitystä, saavutettavuutta, yhteistyötä ja paikallisuutta korostava Timespanin ”mission statement”.

Matkakertomuksen kirjoitti opintovapaalla Espoon kaupunginmuseosta oleva museolehtori Tiina Hero, Pedaalin varapj.

Tarkastelussa yleisötyön vastuullisuus – Yleisötyöpäivät Mäntässä 6.–7.9.2023

1 lokakuun, 2023 kirjoittaja pedaali

Ajankohtainen aihe, Serlachius-museoiden hienot puitteet ja mahdollisuus tavata kollegoita houkuttelivat paikalle noin 70 yleisötyöntekijää eri puolilta Suomea. Pedaali osallistui Yleisötyöpäiville neljän hallituslaisen voimin. Puheenjohtaja Tuuli Uusikukan lisäksi mukana olivat hallituksen jäsenet Iisa Aaltonen, Nina Talvela ja Jenni Siltainsuu. Tässä tekstissä nostetaan esille ajatuksia herättelevimpiä esityksiä. Koko ohjelma on tutustuttavissa Museoliiton sivuilla.

Ekologisesti kestävää yleisötyötä

Ensimmäisenä seminaaripäivänä ohjelma keskittyi vastuullisuuteen ennen kaikkea ympäristön näkökulmasta. Opetus-, kasvatus- ja koulutusalojen säätiön (OKKA-säätiö) suunnittelupäällikkö Erkka Laininen puhui kestävää tulevaisuutta rakentavasta sivistyksestä ja pohti museoiden roolia tässä. Lainisen mukaan tarvittaisiin kulttuurinen muutos ja uudenlainen tapa ymmärtää ihmisyyttä yhdenvertaisena osana ympäröivää maailmaa. Näiden muutosten aikaansaamisessa museoilla ja erityisesti museoiden tekemällä museopedagogisella työllä on suuri merkitys.

Suunnittelija Anni Granroth (Luonnontieteellisen keskusmuseo LUOMUS) käsitteli puheenvuorossaan museoita ympäristökasvattajina ja herätteli yleisöä muun muassa pohtimaan käsityksiään luonnosta. Mitä on luonto? Mikä taas ei ole luontoa? Kaikki elämä on kietoutunut yhteen, mutta eri lajien väliset suhteet eivät ole neutraaleita: ihmislajilla on valta tuhota ja korjata.

Puheenvuoroihin mahtui myös konkreettisia esimerkkejä museoiden tekemästä ympäristökasvatustyöstä muun muassa Hyvinkään taidemuseosta, Työväenmuseo Werstaalta sekä Suomen luonto- ja ympäristökoulujen liiton MAPPA.fi-sovelluksesta, joka kokoaa yhteen ympäristökasvatuksessa hyödynnettäviä materiaaleja muun muassa museoilta. Päivän aihe sai aikaan vilkasta keskustelua, ja näissä kuultiin tiukkojakin puheenvuoroja koskien vallanpitäjien hitautta saada näkyvää muutosta aikaan.

Erkka Lainisen puheenvuoro. Kuva: Iisa Aaltonen.

Sosiaalinen vastuullisuus

Toinen seminaaripäivä oli omistettu sosiaaliselle vastuullisuudelle. Museoiden roolista sosiaalisen vastuullisuuden suunnannäyttäjinä puhui Aura Linnapuomi Kulttuuria kaikille -palvelusta. Osana esitystään Linnapuomi haastatteli kokemusasiantuntija Eeva Lahtista taloudellisesta saavutettavuudesta ja osallisuudesta.

Sosiaalinen vastuullisuus on syrjinnän ehkäisyä sekä moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja inkluusion huomioimista. Sosiaaliseen vastuullisuuteen sisältyy oikeus terveyteen, turvallisuuteen, sivistykseen ja yksityisyyteen. Museoilla on mahdollisuus vaikuttaa esimerkiksi nostamalla esiin yhteiskunnallisia epäkohtia, moninaistamalla kerrottuja tarinoita, moninaisella rekrytoinnilla sekä edistämällä osallisuutta, kielitietoisuutta ja saavutettavuutta.

Yleisötyötä ja yhteisöllistä työtä monikulttuurisessa ja -kielisessä ympäristössä käsitteli yleisötyövastaava Pia Nikula Saamelaismuseo Siidasta. Nikula kertoi kokoelmien ja valokuvien kontekstitietojen keräämisestä, jota oli tehty eri puolilla Saamenmaata järjestetyissä tilaisuuksissa.

Lorna Simpsonin näyttely Haze Serlachius-museo Göstassa. Kuva: Iisa Aaltonen

Serlachius-museoiden yleisönä

Luento-ohjelman lisäksi päivien osallistujat pääsivät tutustumaan Serlachius-museoiden yleisötyöhön. Asiantuntevat oppaat johdattivat yhtiön historiaan ja kokoelmien helmiin Gösta Serlachiuksen rakennuttamassa Joenniemen kartanossa sekä tämän yhteyteen vuonna 2014 avautuneen puupaviljongin nykytaidenäyttelyihin. Museorakennus Göstan ohella kierroksella pääsi myös kurkistamaan Melasjärven rannalle rakennettuun Taidesaunaan. Taidesauna oli monien osallistujien mielestä huikean hieno elämys!

Näkymä taidesaunan terassilta. Kuva: Iisa Aaltonen

”Hands on” -osuuteen sisältyi myös tutustumista paperin valmistuksen maailmaan työpajassa sekä G. A. Serlachiuksen elämään mysteeripelin kautta ja erilaisten taitojen harjoittelemista 1800-luvun lopun apteekissa. Hauskalla draamaopastuksella etsittiin G. A. Serlachius Oy:n palvelukseen uusia työntekijöitä erilaisiin tehtäviin. Vuotta 1951 eläneen yhtiön edustajan kärkkäät kommentit 2020-luvun elämänmuodoista ja osallistujien vaatetuksesta rakensivat humoristisen pohjavireen, joka kantoi läpi opastuksen. Samalla yhtiön ja pääkonttorin historia tulivat tutuiksi.

Paperinvalmistustyöpajassa. Kuva: Iisa Aaltonen

Vuoden museopedagoginen teko 2023

Pedaali sai jakaa vuoden museopedagogisen teon palkinnon yleisötyöpäivillä. Vuoden teoksi valittiin Gallen-Kallelan Museon Paluu Keniaan -hanke ja kunniamaininta päätettiin jakaa TATAMURI® museossa -ryhmätoiminnalle.

Gallen-Kallelan Museo sijaitsee meren rannalla Espoossa Akseli Gallen-Kallelan perheen kodissa ja taitelija-ateljeessa. Museossa on esitelty 1960-luvulta saakka Gallen-Kallelan elämäntyötä. Monet muistavat pitkään esillä olleet Afrikasta tuodut esineet eksoottisina kuriositeetteina.

Maaliskuussa 2023 avautuneen Paluu Keniaan -näyttelyn valmistelutyössä otettiin uudeksi näkökulmaksi nykykenialaisten ajankohtaiset näkemykset. Hankkeen kenialaistaustainen yhteisökoordinaattori kokosi työpajaosallistujat, jotka valitsivat näyttelyn etnografiset esineet sekä osan taideteoksista. Työpajan osallistujien haastatteluja käytettiin saliteksteissä ja näyttelykirjassa, ja ne tallennettiin museon kokoelmaan. Haastatteluaineisto toimii ylisukupolvisen tiedon siirtäjänä Suomessa syntyneille kenialaistaustaisille henkilöille.

Hanke tuotettiin kokonaan yleisötyönä, vuorovaikutuksessa kenialaistaustaisen yleisön kanssa. Koko museo seisoi uudenlaisten valintojen takana prosessin ajan. Hanke kattoi laajasti museon eri toiminnot ja on hieno esimerkki siitä, miten perusteellisesti mietitty ja hyvin tehty yleisötyö hyödyttää koko museo-organisaatiota ja tukee museon eri toimintoja.

Museopedagogisen teon valinnasta käytiin tänäkin vuonna runsaasti keskustelua Pedaalin hallituksessa. Päädyimme monen hienon teon joukosta antamaan kunniamaininnan tamperelaiselle TATAMURI® museossa -ryhmätoiminnalle, joka on suunnattu muistisairaille ja heidän läheisilleen. Erityisesti meihin teki vaikutuksen sote-alan kanssa onnistuneesti tehty pitkäjänteinen yhteistyö, joka vastaa asiakkaiden tarpeisiin ja hyödyntää museoiden mahdollisuuksia ja yleisötyön ammattitaitoa monipuolisesti. Theseuksesta voit lukea lisää Tatamurin konseptoinnista. Onnea voittajille!

Voittajat museo Gustafin portaikossa. Kuva: Iisa Aaltonen

Kirjoittajat: Iisa Aaltonen ja Tiina Hero / Pedaalin hallitus

Taidemuseo etsii paikkaansa

14 syyskuun, 2023 kirjoittaja pedaali

August Schaumanin raportti 1800-luvun suomalaisen taidekentän tilasta ei paljoa lupaillut.
”Meillä ei voitu osallistua kaikkiin mahdollisiin yhdistyksiin, … , ei ollut koskaan kuultavissa matkasaarnaajia, ei ollut minkäänlaista luistelukerhoa, ei ollut edes pieniä ompeluseuroja eikä lukupiirejä – mutta sen sijaan harrastettiin niin sanottua seurustelua ja sitä hyvin laajassa mitassa”.

Suomessa lähinnä sisustettiin koteja, tilattiin alttaritauluja kirkkoihin ja maalautettiin
muotokuvia perheestä. Zachris Topelius yltyi väittämään, että maasta ei löytynyt maalauksia kuin verhoista ja tapeteista.

Apu oli kuitenkin oven takana. Vuonna 1846 perustettiin Suomen Taideyhdistys, joka
Topeliuksen sanoin ”onnistui luomaan taide-elämän Suomeen miltei tyhjästä”.

Taiteen avulla haluttiin sivistää ennen kaikkea työläisiä, joiden katsottiin olevan kuin ”tyhjiä
astioita, jotka täyttyvät joko taiteesta ja valistuksesta tai alkoholista ja turmelluksesta”. Usko
valistuksen voimaan oli vankka. ”Mitä taiteen hyväksi tehdään, se tehdään kansakunnan
kunniaksi, sen nimen säilyttämiseksi jälkipolville. Kaikki suuret kansakunnat ovat
kunnioittaneet taiteilijoita hienoimpina saavutuksinaan.”

Ateneum-rakennuksen avaaminen vuonna 1888 oli iso askel. Liiankin iso, sillä odotukset olivat kovin korkealla. Yleisön pettynyt tyytymättömyys tuli julki vain viisi viikkoa avaamisen jälkeen. Ja jatkuva valitus oli kulkeva mukana vuodesta toiseen.

Gustaf Strengell Ateneumin intendenttinä 1910-kuvun alussa merkitsi neljän vuoden ajaksi
suuria muutoksia. Lähtökohtana oli kaikessa radikaalisuudessaan vanhan taidehistoriallisen mallin korvaaminen yleisöystävällisyydellä. Tarvittiin aivan uudenlainen museoammattilainen. Luova museotyöntekijä ymmärsi, että taidemuseo ilman hyvin hoidettua yleisöä jäi varastoksi.

Opetusnäyttelyitä, valtakunnallisia kiertonäyttelyitä, alennettuja halpispäiviä, laajennettuja
aukioloaikoja. Tulokset olivat vaikuttavat: Strengellin intendenttikauden ensimmäinen vuosi
oli kautta aikojen vilkkain, 25 121 kävijää kaksinkertaisti kaikki aikaisemmat ennätykset.

Gustaf Strengell. Goodwin / Museovirasto.

Strengell julkaisi museofilosofiastaan tulisieluisen, innostavan lehtikirjoituksen, jossa nimitti
vallitsevaa museota kvantiteettimuseoksi yleisönään lähinnä alalle vihkiytyneet tutkijat.
Kvantiteettimuseosta oli siirryttävä kvaliteettimuseoon. Strengellin kirjoitusta seurasi
hiljaisuus. Suomalainen taidemuseolaitos ei ollut kiinnostunut.

Strengellin toimikauden jälkeen museo palasi takaisin vanhaan. Kovin huonolla menestyksellä. Kuvanveistäjä Alpo Sailo aloitti lehtikirjoitusten sarjan, jossa puututtiin museon yleiseen epäjärjestykseen, onnettomaan ripustukseen, puutteellisen tiedon määrään, vähäisiin aukioloaikoihin ja teosten rikkinäiseen kuntoon. Intendentti Torsten Waenerberg katsoi, ettei arvosteluun juuri ollut aihetta. ”Minkä sille voi, että ihmiset ovat sellaisia vandaaleja.”

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Julius Ailio summasi suomalaisen museolaitoksen tasoa. Hän oli huolissaan sosiaalisen tehtävän heikosta kehittymisestä. Vasta sen kautta museosta muodostuisi se kansansivistyslaitos, jossa ”niin vanha kuin nuori voi saada elävän ja samalla huvittavan yleistajuisen kuvan kulttuurikehityksestä”.

Yleisöä tuli hoitaa aivan yhtä suurella huolella ja vakavuudella kuin esineistöä. Keinot olivat Strengellin tapaan moneen kertaan pohditut: pidennetyt aukioloajat, kunnolliset kansantajuiset luettelot, hyvä muuntautumiskykyinen opastustoiminta, pieniä syventäviä julkaisuja, lasten toimintaa. Museo oli näet jättänyt yleisönsä selviämään museossa yksin: ilman asianmukaista ohjausta ja opastusta kävijät jäivät taiteen edessä ymmälleen.

Vierailijoita Ateneumissa 1932. Valokuvaamo Pietinen / Museovirasto.

Fredr. J. Lindströmin lomakurssimuistiinpanot vuodelta 1904 ovat varhainen dokumentti
opastustoiminnan alkuajoilta. Kymmenissä käsinkirjoitetuissa liuskoissa Lindström johdatteli kuulijansa taiteen sosiaaliseen tehtävään. Hän oli kansanvalistaja, jolle oli tärkeää nähdä ohi taideteoksen esittävän aiheen. Yhä uudelleen toistuivat yksinkertaiset kysymykset: ”Mitä tunteita herättää meissä tämä taulu? Mitä on taiteilija tehnyt niiden herättämiseksi?”

Mikseivät museot sitten edelleenkään, vuosikymmenten toiminnan jälkeen oikeasti kiinnostaneet yleisöä? Aika monella oli vastaus valmiina. Ne olivat liian sidoksissa menneisyyteen. Arvostelua herätti myös museorakennuksen palatsimainen luonne ja juhlava portaikko.

Ratkaisu ongelmaan oli hyvin yksinkertainen: uusi rakennus, Alvar Aallon suunnittelemana
Töölönlahden rannalle. Ateneumin voisi purkaa poiskin. Se oli tehtävänsä tehnyt, keskustan
tontille löytyi tehokkaampaakin käyttöä.

”Aalto ripotteli suunnitelmaansa Hesperianpuiston rantaan, täyttömaalle, monumentaalirakennusten sarjan. Riviin tulivat muiden muassa uusi pääkirjasto, taidemuseo, teatteri, ooppera, kaupunginmuseo ja Suomen Akatemian talo.” – Marja Salomaa, HS

Kurkista Alvar Aallon keskustasuunnitelmaan Helsingin Sanomien artikkelissa.

Tulevaisuuden museon ajateltiin voivan hyvin olla taiteilijoiden käyttöön asetettu,
monipuolisin teknisin välinein varustettu tila. Siinä ei taidehistoriallista henkilökuntaa
tarvittaisi, insinöörejä kyllä. Vanhasta museomallista haluttiin siirtyä vallan pois, kohti vapaata luovuutta. Sellaista missä yleisö voisi musisoida, maalailla tauluja ja keitellä vaikka ruokaa ihan omien toiveittensa innoittamana.

Kirjoittanut: Marjatta Levanto, taidehistorioitsija, tiedekirjailija, Suomen taidemuseokentän
ensimmäinen museopedagogi.

Päiväkotilapsia Ville Vallgrenin näyttelyssä 1980. Eeva Rista / Helsingin kaupunginmuseo.

Nykypäivän museoiden yleisötyöstä eivät musisointi, taulujen maalailu ja ruoan keittely ole
kovinkaan kaukana. Museopedagogit tosin eivät pääasiassa ole insinöörejä. Lindströmin
opastuksia hahmottelevista muistiinpanoista kesti lähes 70 vuotta ennen kuin Ateneum sai
ensimmäisen museopedagogian ammattilaisensa, museolehtori Marjatta Levannon vuonna
1973. Alvar Aallon kulttuurirakennusten sarjasta Töölönlahdella toteutuivat vain Finlandia-
talo ja Ooppera. – toim.huom.

Yhteiset yleisöt -seminaari Turussa 24.-25.4.2023

20 elokuun, 2023 kirjoittaja pedaali

Seminaarin tavoitteena oli tarjota näkökulmia kulttuuri- ja taidealojen yleisötyöhön sekä innostaa ja yhdistää eri taidekentillä yleisötyötä tekeviä. Seminaarin järjestäjinä toimivat turkulaiset Aboa Vetus Ars Nova, Forum Marinum, Sibelius-museo, Tehdas Teatteri, Turun filharmoninen orkesteri, Turun Kaupunginteatteri, Turun museokeskus, Turun taidemuseo ja Åbo Svenska Teater. Koko ohjelman voi katsoa täältä: YHTEISET YLEISÖT -seminaari 24.–25.4.2023.

Pedaalia edustivat seminaarissa puheenjohtaja Tuuli Uusikukka ja varapuheenjohtaja Tiina Hero. Tässä kirjoituksissa nostamme esiin joitakin esityksiä ja niiden herättämiä ajatuksia.

Katkelma esityksestä: Minun kirjapuotini – kokemuksellinen kurkistus F.A. Meyerin
kirjakauppaan 1810-luvun Turussa, Timo Väntsi
Tuotanto: Historian ja tulevaisuuden museo -hanke, Turun yliopiston ja Koneen säätiön Sanojen liike ja tiedon paikat -tutkimushanke, Tehdas Teatteri sekä Turun kaupunginkirjasto

Titanicin suomalaiset – kuunnelmia siirtolaisten matkalta
Maija Karhu, kehittämispäällikkö ja Hanna Niittymäki näyttelysuunnittelija, Forum Marinum

Elämyksellisissä kokemuksissa yhdistyvät moniaistisuus, osallistuminen, yksilöllisyys ja
henkilökohtaisuus sekä pysyvän muutoksen aikaansaaminen. Minun kirjapuotini -esitys oli
yksilölliseksi kustomoitu taidekokemus, jossa liikuttiin, yllätyttiin ja käytettiin kaikkia aisteja. Esitys oli interaktiivinen, useita tiloja käyttävä, pienelle ryhmälle tuotettu historiallinen näytelmä. Saimme esityksestä maistiaisen ja kuulimme kokemuksia toteutuksesta.

Titanicin suomalaiset oli myös historiaa ja teatteria yhdistävä projekti, jossa historiallisen museon näyttelyyn otettiinkin lähtökohdaksi kuunnelma. Kuunneltava näyttely on otettu hyvin vastaa Forum marinumissa. Kummatkin projektit olivat hyviä esimerkkejä siitä, miten tietoa tuottavat ja tallentavat muistiorganisaatiot voivat hyödyntää esittävien taiteiden asiantuntijuutta ja sen avulla luoda yhdessä jotain, mikä resonoi aivan uudella tasolla yleisöille. Kulttuuri-, tiede- ja taidelaitosten yhteistyö on hedelmällistä kaikille osapuolille ja yhteistyön kautta edistetään koko kentän näkyvyyttä ja vaikuttavuutta. Molemmat olivat virkistävän rohkeita uudenlaisia lähestymistapoja omassa toimintaympäristössään ja tällaisia toivoisi syntyvän yhä enemmän.

Vuoden yleisötyöteko -tunnustuspalkinto

Ensimmäistä kertaa jaettu palkinto myönnettiin kulttuurin ja esittävän taiteen alaan liittyvälle
projektille, hankkeelle tai teolle, joka on ollut ajankohtainen vuoden 2022 aikana. Palkinnon jakoi Horisontti-työryhmä. Horisontti on kulttuuri- ja taidealan yleisötyötahoista muodostettu
työryhmä, joka pyrkii lisäämään yleisötyön näkyvyyttä ja lisäämään yhteistyötä.

Palkinto myönnettiin tänä vuonna Ateneumin taidemuseon Mun Ateneum -hankkeelle. Hankkeen katsottiin olevan huolellisesti ja ammattitaidolla toteutettu toimiva hankekokonaisuus, joka on tavoittanut asuinpaikasta riippumatta peruskoulun 5.- ja. 6.-luokan oppilaita. Mun Ateneum- hankkeessa etäyhteyden kautta on pystytty välittämään sisältö ja antamaan oppilaille eväitä tulkita taidetta. Hanke on saanut osallistujat tekemään itse, pohtimaan ja keskustelemaan, mutta myös huomaamaan ja ymmärtämään muiden näkökulmia. Valitsijaraati halusi nostaa esiin tärkeänä sen, että hankkeella ja sitä kautta yleisötyöllä oli vaikutusta myös Ateneumin omiin rakenteisiin. Hankkeessa kehitetyt opetusmenetelmät ovat vaikuttaneet yleisestikin museon opastustoimintaan.

Horisontti jakoi myös kaksi kunniamainintaa, joista toinen myönnettiin Kulttuurikeskus ARX:in
Osallistava Valoilmiö-festivaalille. Valoilmiö-festivaalissa osallistujat pääsivät mukaan näyttelyn tekemisen eri vaiheisiin: suunnitteluun ja teosten tekemiseen. Toinen kunniamaininta myönnettiin Taiteen Sulattamon ja Helsingin kaupunginmuseon ”Kokemuksia hulluudesta” – yhteistyöprojektille. Näyttelyn ”Rikki – kun mieli särkyy” teossa osallistettiin kokemusasiantuntijoita sekä suunnittelussa että sisällön toteuttamisessa. Yeisötyö toi näyttelyyn sitä innovatiivisesti avaavia näkökulmia. Projekti oli esimerkki siitä, miten museon yleisötyötä voi kehittää hyödyntäen eri sektoreiden välistä synergiaa.

Taide tahtoo yleisön
Marjatta Levanto, taidehistorioitsija, tietokirjailija

Silta tekijän ja kokijan välillä – Teatterikuraattorista yleisötyövastaavaksi
Pirjo Virtanen, teatterikuraattori emerita

Yleisötyön paikka – mikä on yleisötyön paikka taidelaitoksen organisaatiossa ja taiteilijan
työlistalla?
Katja Kirsi, toiminnanjohtaja, Todellisuuden tutkimuskeskus

Puheenvuorot herättivät paljon keskustelua ja ajatuksia yleisötyön roolista menneinä
vuosikymmeninä ja nykyään. Suomen ensimmäinen taidemuseon museolehtori Marjatta Levanto korosti yleisötyötä tukevan ja työntekijöiden ammattitaitoon luottavan johtajan merkitystä. Kun ala oli uusi, täytyi kokeilla ja löytää oma tapa tehdä museopedagogiaa, mihin tarvitsi johtajan luvan ja luottamuksen.

Pirjo Virtasen ja Katja Kirsin puheenvuorot taas herättivät pohtimaan, miten yleisötyö sijoittuu
taidelaitosten organisaatioon ja mihin suuntaan ollaan menossa. Tässäkin on johdon tahdolla suuri merkitys – miten tärkeänä omana työnään yleisötyö nähdään, vai ajatellaanko sen olevan esimerkiksi osa markkinointia. Markkinoinnin ja yleisötyön ammattitaito on kuitenkin aika erilaista, mitä jos ne on laitettu samaan laatikkoon tai jopa samalle ihmiselle yksin tehtäväksi?

Seuraavassa kirjoituksessa ensimmäinen Vieraskynäilijämme Marjatta Levanto avaa ammattimme alkuaikoja omasta näkökulmastaan!

Mitä kuuluu yleisötyöntekijä?

Paneelissa keskusteltiin yleisötyöntekijöiden voinnista ja mietteistä työtä kohtaan. Osallistujille lähetetyn kyselyn vastauksissa korostuvat mm. seuraavat asiat: laaja toimenkuva tuo jaksamiseen haasteita, ihmisten kanssa työskentely auttaa jaksamaan, resurssien puuttuessa tavoitteisiin päästään vain yleisötyöntekijän venyessä, asema nähtiin usein epävarmana ja osaaminen aliarvostettuna, mutta myös yleisötyötä arvostavia organisaatioita löytyi.

Pedaali tarjoaa vertaistukea haasteisiin mm. koulutusten ja Mitä kuuluu? -etätapaamisten
muodossa, muista seurata verkkosivujamme!

Kirjoittanut: Tiina Hero, Espoon kaupunginmuseo ja Tuuli Uusikukka, Museo Leikki

Kuvat: Jussi Virkkumaa, Tehdas Teatteri

Blogin avulla mission kimppuun

18 toukokuun, 202318 toukokuun, 2023 kirjoittaja pedaali

Hei Pedaalin jäsenet ja muut museoiden yleisötyöstä kiinnostuneet.

Tervetuloa uuden blogimme pariin!

Ajatus blogista syntyi osana kahden vuoden missiotyöskentelyä. Keskusteluissa jäsenten kanssa nousi yhteinen huoli yleisötyön tunnettuuden ja arvostuksen puolesta. Totesimme missiotyöryhmässä, että Pedaalilta oikeastaan puuttuu kanava, jossa voisimme puhua alallemme tärkeistä asioista. Pyrimmekin nyt starttaavalla blogilla edesauttamaan missioon kirjattuja olemassaolomme syitä:

Opimme ja innostumme yhdessä! Blogi toimii alustana kertoa onnistumisista ja opeista sekä paikkana vertaistuelle ja keskustelullekin.
Blogiin kirjoittavat vieraskynäilijät taas tuovat terveisiä muilta aloilta ja uusia näkökulmia.
Avoimesti ja arvostavasti! Blogi on avoinna kaikille jäsenille ja toivottavasti siinä kuuluu mahdollisimman moninaisia ääniä kentältämme.
Yleisötyö näkyväksi! Blogi on yksi keino toimia yleisötyön äänitorvena niin museokentällä kuin laajemminkin yhteiskunnassa.

Tulevaisuuden visiossamme Pidämme meteliä entistä enemmän, Jaamme osaamista ajankohtaisissa asioissa mm. blogin avulla sekä Teemme yhdessä kaikkien jäsenien kesken. Toivottavasti blogi saa innokkaita kirjoittajia ja lukijoita alusta saakka!
Pedaalin mission löydät nettisivuiltamme kohdasta Yhdistys, Pedaalin missio.

Yleisötyön ajankohtaisten ja työtä tunnetuksi tekevien aiheiden lisäksi toivomme kirjoituksia mm. museopedagogian historiasta ja nykytilasta, saavutettavuudesta, kestävästä kehityksestä ja digitaalisuudesta. Myös vinkkejä muiden alojen vieraskynäilijöistä otetaan vastaan!

Miten blogin konseptia työstettiin?

Työryhmässä hahmottelimme blogille konseptia hyödyntäen yksinkertaisia työkaluja, kuten
sidosryhmä- ja toimintaympäristökarttaa, asiakasprofiileja sekä suunnittelimme blogin rakennetta ja resursseja.
Palvelulupauksen hissipuheeksi kirjasimme:
”Pedaalin blogi jakaa hyviä käytäntöjä yhdessä jäsenten ja kaikkien museopedagogiikasta kiinnostuneiden kanssa. Blogin avulla lisätään yleisötyöammatin arvostusta ja ymmärrystä sekä kiinnostusta sitä kohtaan.”

Pidetään nyt tässäkin kirjoituksessa kiinni yhdessä oppimisen tavoitteesta ja laitetaan muutama konseptoinnin linkkivinkki jakoon:

Maijala, R. 2018. Palvelukonsepti – ideasta kokonaisuudeksi.

Passi & Ripatti: Työkalut muutokset tekijöille.

SDT 2012. Palvelumuotoilun työkalupakki. Prosessi ja työpohjat. Jyväskylän ammattikorkeakoulu.

Pedaalin blogin päätoimittajana toimii ensimmäisen vuoden ajan konseptointia luotsannut Tiina Hero ja toimituskuntaan kuuluvat Iris Hyyrynen, Jenni Siltainsuu ja viestinnän osalta Outi Puolanne.
Kirjoittajaehdotukset ja kaikki toiveet kannattaa laittaa suoraan Tiinalle, yhteystiedot löytyvät bloginaloitussivulta. Kirjoittajille on tarjolla selkeät ohjeet ja aiheet saavat tosiaan olla laidasta laitaan museoiden yleisötyöhön ja museopedagogiaan liittyen! Jos blogin toimittaminen kiinnostaa, sekoitamme mielellämme pakkaa heti kun olemme saaneet julkaisemisen hyvään vauhtiin.

Seuraavassa kirjoituksessa kerromme Pedaalin puheenjohtajan Tuuli Uusikukan kanssa parhaita paloja Yhteiset yleisöt 3 -seminaarista Turusta.

Laita osoite muistiin ja palaa kuukausittain lukemaan uusia tuulia alaltamme!

Innostunein terveisin,

Blogitiimi