Syksyllä 2023 opetin Metropolian kulttuurituotannon opiskelijoille kurssia kulttuurin tuntemuksesta ja ajankohtaisista ilmiöistä. Kurssilla keskityttiin erityisesti museoalan esimerkkeihin. Mitkä asiat puhuttivat ja pohdituttivat kulttuurialan opiskelijoita syksyllä 2023?
Museoala työllistää yhä enemmän ihmisiä, joiden opintotaustoista löytyy muita koulutusaloja kuin niin sanottuja perinteisiä museoaineita. Erityisesti tämä koskee yleisötyötä, jonka parissa työskentelee nykyisin esimerkiksi kulttuurituottajia ja yhteisömanagereita. Tuottamisen lisäksi kulttuurituottajien on tärkeää ymmärtää myös kulttuurin sisältöjä ja erilaisten kulttuuri-ilmiöiden taustoja sekä omaa paikkansa kulttuurialalla ja mahdollisuuksiaan vaikuttaa.
Kulttuurin tuntemus ja ajankohtaiset ilmiöt -kurssi on osa ammattikorkeakoulu Metropolian kulttuurituotannon koulutusohjelman ensimmäisen vuoden opintoja. Kurssin keskeisiin teemoihin ja käsitteisiin kuuluivat kulttuuri, kulttuuriperintö, kulttuuri-identiteetti ja vastuullinen kulttuuritoiminta. Kurssilla käsiteltiin myös historiallista ajattelua ja painotettiin ilmiöiden ajallisten ulottuvuuksien ymmärtämistä (menneisyys-nykyisyys-tulevaisuus) ja kontekstoinnin tärkeyttä. Ajankohtaisista ilmiöistä nostin esille muun muassa yhteisöiden kanssa työskentelyn, moninaisuuden, edustavuuden, dekolonisaation, antirasismin, inklusiivisuuden, digitalisaation, pelillistämisen ja tekoälyn.
Luennoilla kävimme opiskelijoiden kanssa kiinnostavia keskusteluja esimerkiksi kulttuuriperinnön suojelusta ja siihen liittyvästä määrittelyvallasta. Opiskelijat pohtivat myös muun muassa mikä on ajankohtainen ilmiö tässä nopeiden reaktioiden maailmassa. Keskusteluiden ja tunnilla teetettyjen tehtävien kautta oli kiinnostavaa tehdä havaintoja siitä, miltä museoala näyttäytyy ulospäin. Saavutettavuudesta keskustellessa nousi ilmi, etteivät kaikki opiskelijat koe museoita saavutettaviksi, vaan niihin liittyy yhä edelleen elitistinen mielikuva. Kysyttäessä minkälainen kulttuurituottaja haluaisit olla tulevaisuudessa, monet toivoivat pystyvänsä työskentelemään yhdenvertaisemman ja inklusiivisemman kulttuurialan ja maailman puolesta.
Opiskelijat tutkivat kurssilla mm. Valokuvataiteen museon K1 -näyttelytilan saavutettavuutta. Kuva: Virve Laustela, Suomen valokuvataiteen museo.
Kurssirungon oli valmistellut edellisenä vuonna museolehtori Tiina Hero, joka opetti samaa kurssia edellisinä vuosina. Hyvin suunnitellun rungon pohjalta kurssi oli helppo suunnitella ja valmistaa omat luentosisällöt sekä tuntitehtävät. Opetuksessa käytin paljon esimerkkejä museoalalta painottaen yleisötyötä, jonka parissa kulttuurituottajaopiskelijat tulevat työskentelemään, jos he päättävät suunnata museoalalle. Historioitsijana ammensin aineksia monivuotisesta työkokemuksestani museoalalla niin tapahtumien kuin näyttelyidenkin kanssa työskentelystä, mutta myös omasta väitöskirjatutkimuksestani.
Vuosina 2021 ja 2022 kurssilla puhututti ajankohtaisena ilmiönä mm. Kansallismuseon esiin nostama saamelaisten historia ja yhdenvertaisuus. Kotiinpaluu-näyttely, kuva Omar El Mrabt, Museovirasto.
Osana kurssisuoritusta opiskelijat tekivät ryhmätyön jostakin ajankohtaisesta ilmiöstä ja tulkitsivat sitä jonkin konkreettisen esimerkin kautta. Projektityön ei tarvinnut käsitellä museoalaa, vaan ryhmät saivat valita teeman omien mielenkiinnonkohteidensa mukaan. Ryhmätyöt käsittelivät seuraavanlaisia aiheita: Museoiden saavutettavuus Suomessa – Case Suomen valokuvataiteen museo K1, Tove Jansson – Sateenkaarihistoria mediassa, Lähisuhdeväkivalta ja taide: Miten taide voi auttaa lähisuhdeväkivallan uhreja?, Seksuaalisuus ja representaatio nuorten tv-sarjoissa, Tekoäly elokuvatuotannossa, Miten sukupuolten välinen tasa-arvo esitetään lapsille Disneyn prinsessa-elokuvissa? ja Digitalisaation vaikutukset musiikin tuotantoon.
Taiteilija Tove Jansson maalaamassa freskoa al secco Kiilan ruotsinkielisen kansakoulun ruokasaliin lokakuussa 1953. JOKA / Museovirasto
Seuraavana julkaisemme yhden opiskelijoiden kirjoittaman, museoihin liittyvän artikkelin projektityöstään.
Kirjoittaja Iisa Aaltonen on Pedaali ry:n hallituksen jäsen ja väitöskirjatutkija Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa (HY).
Onko minusta pelisuunnittelijaksi tai rooliin eläytyjäksi? Miksi kukaan tulisi katsomaan draamaopastustani tai kokeilemaan suunnittelemaani museopeliä? Laadukkaita ja isolla rahalla tuotettuja vastineita tarjolla lähes loputon määrä, joten mitä annettavaa minulla muka on?
Muun muassa tällaisia kysymyksiä käsiteltiin Pedaali ry:n sekä Liikenne- ja viestintähistorian yhteistyöverkosto Trafiikin järjestämässä Tartu Tarinaan! -koulutuspäivässä Tampereella, museokeskus Vapriikissa lokakuussa 2023. Museoiden opetus- ja yleisötyön ammattilaisille suunnatussa tapahtumassa sukellettiin pelillistämisen ja historian elävöittämisen teemoihin monipuolisten luentojen ja työpajojen kautta. Noin viisikymmentä osallistujaa pääsi kokeilemaan larppausta, toteuttamaan matalan kynnyksen museodraamaa ja tutustumaan pelisuunnittelun perusteisiin.
Kuva: Olli Nordling
Historian elävöittäminen on ollut merkittävä osa museotyötä vuosikymmenten ajan. Elävöittämisen tasossa ja elävöittäjien valmiuksissa on kuitenkin eroja. Kevyimmillään elävöittäminen voi tarkoittaa pukeutumista entisajan vaatteisiin tai vaikkapa vanhojen käsityötaitojen esittelemistä. Draamaopastukset ja pelit taas ovat vaativampaa elävöittämistä. Itsensä likoon pistäminen ja esiintyminen voivat tuntua vaivaannuttavalta ja niiden vaatima työmäärä murskaavalta.
Tässä blogitekstissä käymme läpi koulutuspäivän antia ja sieltä saatuja oppeja. Toivomme, että teksti kannustaa tarttumaan museotyön elävöittämiseen ennakkoluuloja kaihtamatta. Lisäksi se antaa vinkkejä siihen, keneen kannattaa olla yhteydessä, kun oman pelin tekeminen alkaa tuntua oikealta vaihtoehdolta.
Kattava katsaus museopeleihin
Tartu tarinaan! -tapahtuman aamupäiväsessioissa kuultiin useita salamapuheenvuoroja, joissa esiteltiin Suomessa tehtyjä pelillistettyjä museo- ja historiasisältöjä. Vapriikin pitkäaikainen opas Markus Henriksson johdatteli kuulijat aiheeseen ja pelien merkityksellisyyteen esittelemällä Raid over Moscow –tietokonepelin sekä sen vuonna 1985 aiheuttaman ulkopoliittisen selkkauksen. Peleillä on oma yhteiskunnallinen ulottuvuutensa, eikä kyse ole pelkästä lasten leikistä.
Museolehtori Inka Tuominen työväenmuseo Werstaalta esitteli Pako kulutusyhteiskunnasta -pakopeliä, jonka keskeisenä kysymyksenä on selvittää, mikä on suurin teollistumisen tuottama ongelma. Hän havainnollisti pelinteon haasteita ja kertoi, miten pelistä voidaan suunnitella yhtä lailla elämyksellinen ja opetuksellinen kokonaisuus. Opetettavan aiheen työstäminen pelin jälkeen on myös tärkeää. ”Pako kulutusyhteiskunnasta” antaa koululaisille työkaluja vaikkapa siihen, miten omalla kulutuskäyttäytymisellä voi vaikuttaa maailmaan.
Tampereen historiallisten museoiden tutkija Asla Heikkari teki katsauksen opetussisältöjä ja liveroolipelaamista yhdisteleviin nopeasti pelattaviin eduLarpeihin. Heikkarin esittelemistä peleistä erityisesti 2050-luvun YK:n ilmastokokousta mallintava Fortitude ja historian opetuksen käyttöön soveltuva Limbo nousivat esiin toteutuskelpoisina esimerkkeinä liveroolipelaamisesta opetuksen välineenä. Parhaimmillaan eduLarp auttaa eläytymään toisessa paikassa ja ajassa elävien ihmisten elämään sekä edesauttaa historiallisen empatian kehittymistä. Riskinä puolestaan on se, että pelissä tapahtunutta aletaan pitää ikään kuin historiallisena totuutena.
Asla Heikkari valmistelee työpajaa. Kuva: Olli Nordling
Kuopion kaupunginmuseoiden museolehtori Sanna Reinikainen kertoi digitaalisten oppimispelien käytöstä museo-opetuksessa. Kuopion museoilla on ollut jo vuosia käytössään Seppo-alusta, joka mahdollistaa yksinkertaisten, mutta sisältörikkaiden digitaalisten pelien rakentamisen. Eri ikäisille suunnattuihin peleihin lukeutuvat mm. Kuopio 1918, Tornin historiapolku ja Kuopio 1700-luvulta Suomen sodan aikaan. Yhteensä museon nettisuvuilla tarjolla olevia pelejä on lähes 20 ja historian lisäksi niissä käsitellään mm. luonnontiedettä ja taidetta.
Oulun museo- ja tiedekeskus Luupin museolehtori Laura Lampinen esitteli Ilopyydys-pakopeliseikkailun, jossa pelaajien tehtävänä on selvittää salaperäinen taidevarkaus. Taidetestaajien kautta markkinoitu peli tarjosi kekseliään tavan tutustua Oulun taidemuseon Rento meininki -näyttelyn teoksiin, sillä johtolankojen selvittäminen vaati näyttelyssä esillä olleiden taulujen tarkkasilmäistä tarkastelua. Kokemusta maustettiin 3D-printatuilla aarrearkuilla, koodiavaimilla ja palapeleillä. Sittemmin pelistä on suunniteltu myös kouluihin kuljetettava versio.
Salamapuheenvuoroissa esitellyt pelit olivat moninaisia ja keskenään hyvin erilaisia. Niitä kaikkia yhdisti huomio siitä, että pelit ovat pätevä, merkittävä ja mainettaan kevyempi tapa toteuttaa museo-opetusta. Moni pitänee vaikeimpana asiana pelin suunnittelua, mutta suurimmat haasteet liittyvät usein pelien testaamiseen ja markkinointiin. Paraskaan museopeli ei ole onnistunut, mikäli se ei löydä yleisöään. On siis tärkeätä kiinnittää huomioita myös palveluiden paketointiin ja palvelupolkuihin.
Yhteistä opetuspeleillä oli myös se, että ne perustuivat pitkälti ilmiöoppimiseen. Esityksistä jäi tuntu, että tarkkojen tiedollisten tavoitteiden sijasta pelit ovat parhaimmillaan, kun ne auttavat eläytymään, jättävät muistijäljen kokemuksesta ja innostavat tutustumaan käsiteltävään aiheeseen myös jälkijättöisesti. Liiallinen tietoähky ei palvele pelaajia eikä pelien vetäjiä. Vastaavasti tarpeeksi väljästi määritelty teoreettinen viitekehys helpottaa pelisisältöjen ja -tarjonnan suunnittelua.
Työpajoista käytännön kokemuksia
Asla Heikkarin vetämässä eduLarp-työpajassa kävijät pääsivät kokeilemaan kevyttä larppaamista luottamuksellisessa ilmapiirissä. Larpin aiheena oli eläinten joulurauha ja siitä neuvotteleminen. Larp-pajoja seuranneessa keskusteluissa työpajoja kiiteltiin siitä, että ne auttoivat madaltamaan kynnystä oman larpin tekemiseen tai vetämiseen. Samalla ne auttoivat ymmärtämään liveroolipelaamisen mahdollisuuksia ja rajoitteita aivan uudella tavalla. Myös larp-pelien monimuotoisuus ja kekseliäisyys herätti paljon keskustelua.
Somana ry:n museodraamapaja. Kuva: Olli Nordling
Kulttuuriyhdistys Somana ry:n Maiju Eronen ja Henna Moisio esittelivät museodraaman mahdollisuuksia. Pajassa liikuttiin ja myös jähmetyttiin patsaiksi esittämään yläkoulun museovierailun ryhmää. Pienryhmät pääsivät valmistamaan oman pienen museodraamansa muille esitettäväksi rekvisiittaa ja sen pohjalta muodostettua taustatarinaa apuna käyttäen.
FT Velvet Sporsin (Tampereen yliopisto) työpajassa harjoiteltiin pelisuunnittelun työkalujen käyttämistä. Sporsin esittelemän itsemääräämisteorian (self-determination theory) mukaan ihmisillä on kolme perustarvetta: autonomia eli tunne asioiden kontrolloimisesta, kompetenssi eli kokemus osaamisesta ja oppimisesta sekä kuulumisen ja yhteyden luomisen tarve. Kun näihin tarpeisiin pystytään pelissä vastaamaan, ollaan jo pitkällä.
Pajaosuudessa kukin osallistuja pohti, minkä museoissa käsiteltävän asian he haluaisivat pelillistää. Pienryhmissä valittiin aiheista yksi, jota työstettiin kohti pelimuotoa peleistä tutuilla termeillä. Miten sinun pelissäsi edistyminen näkyisi edistymispalkissa (progress bar)? Millaisia tapahtumia pelissäsi olisi: olisiko esimerkiksi tieteellistä tutkimusta käsittelevän pelin tapahtuma artikkelin julkaiseminen tai hylkäys kuuluisassa julkaisussa tai pelihahmon karonkka? Millaisia rangaistuksia pelissäsi olisi tai mistä saisi pisteitä? Spors kertoi myös pelillistämisen haasteista – kaikki kun eivät käytä peliä lainkaan samalla tavalla. Jotakuta innostava piirre saattaa nostattaa toisen karvat pystyyn.
Asiantuntijat kertoivat kokemuksistaan
Spors jatkoi iltapäivää puheenvuorolla siitä, miten peliteknologiat voivat tukea ihmisten suhdetta omaan terveyteensä ja mielenterveyteensä. Puheenvuorossaan hän kävi läpi pelien ja mielenterveyden sekä hyvinvoinnin välistä suhdetta. Pelit ja pelillistetyt sisällöt voivat sekä auttaa että haitata käyttäjiensä mielenterveyttä. Siksi niiden suunnittelijalla on aina suuri vastuu, josta olisi syytä olla tietoinen. Spors neuvoi jokaista omaa peliään suunnittelevaa huomioimaan seuraavat seikat:
Kysy itseltäsi: olenko oikea ihminen tekemään tällaisen pelin?
Keskustele kohderyhmäsi kanssa, jotta voit ennakoida ja minimoida ongelmia.
Tutustu pelillistämisen hyviin käytäntöihin ja tee niiden pohjalta ratkaisuja oman pelisi luomiseksi.
Pidä pelisuunnittelusi periaatteet ja syntyvät materiaalit mahdollisimman avoimina.
Laita materiaalit ja valmis peli vapaaseen jakoon.
Varoituksista huolimatta Spors kannusti pelien suunnitteluun, kunhan se tehdään vastuullisesti ja yleisöjen tarpeita kuuntelemalla.
Velvet Spors kertoo pelisuunnittelusta. Kuva: Olli Nordling
Toisessa tutkijapuheenvuorossa historiantutkija, FT Jenni Lares kertoi tutkimushankkeesta, johon liittyy vuonna 2022 järjestetty Talvikäräjät-liveroolipeli. Lareksen ideoimassa ja pääkäsikirjoittamassa liveroolipelissä käsiteltiin 1600-luvun käräjäoikeuden pöytäkirjojen oikeustapauksia tuomalla tapaukset pelaajien elävöitettäväksi hahmojen kautta. Pelaajat päätyivät osin samoihin ja osin eri ratkaisuihin kuin 1600-luvun esikuvansakin. Lareksen pelinkirjoittajaryhmä pyrki historian, paikallisyhteisön ja toisen ajan oikeuskäsitysten käsittelemiseen pelaajien henkilökohtaisella tasolla ja historiakokemuksen luomiseen.
Jenni Lareksen esitelmä Talvikäräjät-larpista kiinnosti yleisöä paljon. Kuva: Olli Nordling
Lopuksi
Seminaarin osallistujat antoivat tiiviistä päivästä mukavaa palautetta. Työpajoille olisi tosin toivottu olleen enemmän aikaa. Pelillistäminen ja elävöittäminen on tämän hetken tärkeä aihe, joka pohdituttaa monia aiheen parissa työskenteleviä. Trafiikki-museoiden ja Pedaali ry:n seminaaripäivä saaneekin ennemmin tai myöhemmin jatkoa jossakin muodossa, joko etänä tai lähitapaamisena.
Kirjoittajat: Seminaaripäivää järjestämässä olleet Postimuseon digitaalisen kulttuuriperinnön asiantuntija Olli Nordling ja Haminan museoiden amanuenssi Nina Talvela
Pääsin opintomatkalle Skoltannin Ylämaille Leader Ravakan tukemassa ”Juurimatkailun juurille Skotlantiin” -teemahankkeessa. Hanke liittyy opintojeni ohessa koordinoimaani ”Matka juurille Vakka-Suomi” -hankkeeseen, jossa tuotetaan tietoa juurimatkailusta sekä luodaan Vakka-Suomen alueelle verkostoa ja juurimatkailun konseptia. Matkan tarkoituksena oli tutustua maaseutumatkailuun juurimatkailijoiden näkökulmasta, eli millaisia palveluita alueelta löytyy omiin sukujuuriinsa tutustuville. Samalla tuli kuitenkin museopedagogin näkökulmasta tarkasteltua museoiden ja arkistojen yleisötyötä.
Innostavia toimintamalleja: alueellinen arkisto
Suurimman vaikutuksen minuun teki ensimmäisen aamun tutustumiskohteemme Invernessissä. Highland Archivesin arkistokeskus Ness-joen varrella on paljon muutakin kuin asiakirjojen säilytyspaikka. Kaksihuoneinen Family History Centre palvelee nimenomaan sukututkijoita ja juurimatkailijoita. Arkistossa voi tutkia alkuperäislähteitä, kuten kirjeitä, valtuustojen kokouspöytäkirjoja 1500-luvulta saakka, karttoja, sukupuita ja sukuarkistoja. Lisäksi pääsee käsiksi verkkolähteisiin, kuten väestökirjanpitoon. Keskuksessa väestötietoja saa tutkia tähän päivään saakka, kun verkossa niissä on 100 vuoden suoja-aika eli avoinna ovat tiedot vuodesta 1923 taaksepäin.
Family History Centren Fiona MacLeod ja Anne Fraser esittelevät meille yhden sukuverkoston sukupuuta tutkimushuoneessa.
Erittäin kokeneelta sukuhistorioitsijan tittelillä työskentelevältä Anne Fraserilta sai ostaa sukututkimusapua niin paikan päällä kuin etänäkin tunti kerrallaan. Asiakkaita on paljon Pohjois-Amerikasta, mutta myös ylämaalaiset käyttävät arkistoa aktiivisesti. Keskuksella on myös oma yhteisökoordinaattorinsa (Community engagement officer) Fiona MacLeod, joka vierailee kouluissa, vankiloissa ja mielenterveystoimijoiden luona viemässä historian ja sukujuurten tutkimuksen ilosanomaa. Learn with Lorna -videoita voi katsoa suorana Facebookissa ja tallenteina Youtubessa.
Pääsimme kurkistamaan myös arkiston puolelle. Virallisten asiakirjojen lisäksi sieltä löytyi kilometreittäin henkilöhistoriallista aineistoa.Arkiston vanhin asiakirja vuodelta 1299 oli henkilökunnan mielestä ”underwhelming”. Olimme kyllä ihan vaikuttuneita!
Paikallinen vastine alueelliselle arkistolle löytyy muutaman sadan asukkaan Helmsdale-kylästä Invernessistä pohjoiseen. Timespan-keskuksessa on tutkittavana paikallishistoriallinen kirjasto sekä kylään liittyvää tutkimustietoa, kuten jokaisesta talosta koottu historiakortti. Henkilökunta järjestää juurimatkailijoille retkiä, joilla tutustutaan kiinnostuksen kohteina oleviin paikkoihin kylän lähellä. Timespanissa on myös hieno museo ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa nykytaidenäyttelytoimintaa.
Timespanin kirjastohuone. Arkistosta koottiin liikkuva ”People´s mobile archive” pandemian aikana. Kaikki saatavilla oleva materiaali löytyi koottuna katalogista.Jacquie Aitken esitteli paikallisen kalastajavillapaidan, jollaisia museon neulekerho neuloo tapaamisissaan. Kuvio on saanut inspiraation silliverkoista; sillien kalastus oli vastaperustetun Helmsdalen pääelinkeino 1800-luvulla. Paitojen piti olla tyköistuvia, etteivät ne jääneet kiinni purjenaruihin.
Tapaamamme digi- ja kulttuuriperintökuraattori Jacquie Aitken koordinoi rahoitus-, näyttely-, arkisto- ja yleisötyön lisäksi vapaaehtoisten sukututkijoiden työtä ja uusia teknologioita hyödyntävää Digital Hubia. Hubissa pääsimme katsomaan rautakautista taloa VR-laseilla ja tutkimaan Helmsdalea eri aikojen mallinnuksina.
Ensikertalainen virtuaalimaailmassa. Digital Hubissa testataan erilaisia uusia teknologioita ja kerätään niistä kokemuksia näyttelyuudistusta varten. Hub on yhteistuotanto paikallisen yliopiston kanssa.
Yleisö- ja yhteisötyön näkökulmasta hengästyttävää toimintaa vuosittain rahoituksen hakevalta pienen paikkakunnan toimijalta! Paikkakunnan kokoa kuvaa se, että yhden risteyksen aluella sijaitsevat Timespanin lisäksi ainoat avoinna olleet ravintola, hotelli ja kioskimainen ruokakauppa.
Timespan valko-keltaisessa talossa. Tien toisella puolella sijaitsevat hotelli ja ravintola, jossa saimme kuulla paljon paikallisjuttuja ravintolan turkkilaiselta omistajalta. Spar kuvan vasemmassa laidassa. Ylämaalainen maalaismaisema alkaa heti Timespanin takana virtaavan joen takaa.
Vapaaehtoistoiminnan varjopuolet
Skotlannissa moni kulttuuriperintötoiminta jäisi tekemättä, jollei olisi aktiivisia vapaaehtoisia ja lahjoitusvaroja. Kaikissa vierailukohteissa oli selkeät ohjeet, miten toimintaa voi tukea lahjoituksilla verkossa tai paikan päällä. Vapaaehtoistoimintaa näimme niin Timespanin kerhohuoneessa (iäkkäitä sukututkijoita asiakkaiden mysteerien kimpussa), Strathpefferin vanhan rautatieaseman yhteisöpuodin tiskin takana kuin Highland Folk Museumissa kohteita esittelemässä.
Lahjoituspyyntö Timespanin vessakopin seinällä.
Highland Folk Museum on Britannian vanhin ulkoilmamuseo. Näimme museoalueella valtavasti potentiaalia, mutta olimme aika eksyksissä ilman taustatietoa skotlantilaisesta elämäntavasta. Vain muutamassa valtavan alueen rakennuksista oli kyltti ja digitaalisesta oppaasta löytyi vain viisi kohdetta. Piipahdettuamme 1700-lukua esittelevässä olkikattoisten rakennusten kylässä näimme silmissämme kaikki ne markkinat ja muut tapahtumat, joita siellä varmasti järjestetään. Meidät pois saattanut nuori opas kuitenkin totesi ykskantaan, ettei siellä mitään järjestetä.
Folk Museumiin ensimmäisenä siirretty, saaristolaisrakentamista esittelevä rakennus oli saanut eteensä kyltin.1700-luvun mallinnettu kylä, jossa oli joitakin toiminnallisia pisteitä, mutta kuulemma ei tapahtumia.
Vapaaehtoistoiminnallakin on rajansa ja samoja haasteita kuin Suomessakin. Olimme kuitenkin kaikki samaa mieltä, että yhteisökeskeisyys ja palveluhalu oli aivan poikkeuksellisella tavalla rakennettu sisään kulttuuriperintötoimijoiden toimintaan. Historiaa käytettiin voimavarana tässä päivässä; Jacqui Aitkenin sanoin: We do have a voice and we use it! Koko Timespanin toimintafilosofia on ihailtavasti kuvattu julisteeseen ja museokeskus kuvaa itseään toiminnan ja muutoksen museoksi. Näistä teemoista on kiinnostavaa kuulla lisää Suomen näkökulmasta Museoalan teemapäivillä marraskuussa!
Tasa-arvoa, kestävää kehitystä, saavutettavuutta, yhteistyötä ja paikallisuutta korostava Timespanin ”mission statement”.
Matkakertomuksen kirjoitti opintovapaalla Espoon kaupunginmuseosta oleva museolehtori Tiina Hero, Pedaalin varapj.
Ajankohtainen aihe, Serlachius-museoiden hienot puitteet ja mahdollisuus tavata kollegoita houkuttelivat paikalle noin 70 yleisötyöntekijää eri puolilta Suomea. Pedaali osallistui Yleisötyöpäiville neljän hallituslaisen voimin. Puheenjohtaja Tuuli Uusikukan lisäksi mukana olivat hallituksen jäsenet Iisa Aaltonen, Nina Talvela ja Jenni Siltainsuu. Tässä tekstissä nostetaan esille ajatuksia herättelevimpiä esityksiä. Koko ohjelma on tutustuttavissa Museoliiton sivuilla.
Joenniemen kartano. Iisa Aaltonen
Ekologisesti kestävää yleisötyötä
Ensimmäisenä seminaaripäivänä ohjelma keskittyi vastuullisuuteen ennen kaikkea ympäristön näkökulmasta. Opetus-, kasvatus- ja koulutusalojen säätiön (OKKA-säätiö) suunnittelupäällikkö Erkka Laininen puhui kestävää tulevaisuutta rakentavasta sivistyksestä ja pohti museoiden roolia tässä. Lainisen mukaan tarvittaisiin kulttuurinen muutos ja uudenlainen tapa ymmärtää ihmisyyttä yhdenvertaisena osana ympäröivää maailmaa. Näiden muutosten aikaansaamisessa museoilla ja erityisesti museoiden tekemällä museopedagogisella työllä on suuri merkitys.
Suunnittelija Anni Granroth (Luonnontieteellisen keskusmuseo LUOMUS) käsitteli puheenvuorossaan museoita ympäristökasvattajina ja herätteli yleisöä muun muassa pohtimaan käsityksiään luonnosta. Mitä on luonto? Mikä taas ei ole luontoa? Kaikki elämä on kietoutunut yhteen, mutta eri lajien väliset suhteet eivät ole neutraaleita: ihmislajilla on valta tuhota ja korjata.
Puheenvuoroihin mahtui myös konkreettisia esimerkkejä museoiden tekemästä ympäristökasvatustyöstä muun muassa Hyvinkään taidemuseosta, Työväenmuseo Werstaalta sekä Suomen luonto- ja ympäristökoulujen liiton MAPPA.fi-sovelluksesta, joka kokoaa yhteen ympäristökasvatuksessa hyödynnettäviä materiaaleja muun muassa museoilta. Päivän aihe sai aikaan vilkasta keskustelua, ja näissä kuultiin tiukkojakin puheenvuoroja koskien vallanpitäjien hitautta saada näkyvää muutosta aikaan.
Erkka Lainisen puheenvuoro. Kuva: Iisa Aaltonen.
Sosiaalinen vastuullisuus
Toinen seminaaripäivä oli omistettu sosiaaliselle vastuullisuudelle. Museoiden roolista sosiaalisen vastuullisuuden suunnannäyttäjinä puhui Aura Linnapuomi Kulttuuria kaikille -palvelusta. Osana esitystään Linnapuomi haastatteli kokemusasiantuntija Eeva Lahtista taloudellisesta saavutettavuudesta ja osallisuudesta.
Sosiaalinen vastuullisuus on syrjinnän ehkäisyä sekä moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja inkluusion huomioimista. Sosiaaliseen vastuullisuuteen sisältyy oikeus terveyteen, turvallisuuteen, sivistykseen ja yksityisyyteen. Museoilla on mahdollisuus vaikuttaa esimerkiksi nostamalla esiin yhteiskunnallisia epäkohtia, moninaistamalla kerrottuja tarinoita, moninaisella rekrytoinnilla sekä edistämällä osallisuutta, kielitietoisuutta ja saavutettavuutta.
Yleisötyötä ja yhteisöllistä työtä monikulttuurisessa ja -kielisessä ympäristössä käsitteli yleisötyövastaava Pia Nikula Saamelaismuseo Siidasta. Nikula kertoi kokoelmien ja valokuvien kontekstitietojen keräämisestä, jota oli tehty eri puolilla Saamenmaata järjestetyissä tilaisuuksissa.
Luento-ohjelman lisäksi päivien osallistujat pääsivät tutustumaan Serlachius-museoiden yleisötyöhön. Asiantuntevat oppaat johdattivat yhtiön historiaan ja kokoelmien helmiin Gösta Serlachiuksen rakennuttamassa Joenniemen kartanossa sekä tämän yhteyteen vuonna 2014 avautuneen puupaviljongin nykytaidenäyttelyihin. Museorakennus Göstan ohella kierroksella pääsi myös kurkistamaan Melasjärven rannalle rakennettuun Taidesaunaan. Taidesauna oli monien osallistujien mielestä huikean hieno elämys!
”Hands on” -osuuteen sisältyi myös tutustumista paperin valmistuksen maailmaan työpajassa sekä G. A. Serlachiuksen elämään mysteeripelin kautta ja erilaisten taitojen harjoittelemista 1800-luvun lopun apteekissa. Hauskalla draamaopastuksella etsittiin G. A. Serlachius Oy:n palvelukseen uusia työntekijöitä erilaisiin tehtäviin. Vuotta 1951 eläneen yhtiön edustajan kärkkäät kommentit 2020-luvun elämänmuodoista ja osallistujien vaatetuksesta rakensivat humoristisen pohjavireen, joka kantoi läpi opastuksen. Samalla yhtiön ja pääkonttorin historia tulivat tutuiksi.
Paperinvalmistustyöpajassa. Kuva: Iisa Aaltonen
Vuoden museopedagoginen teko 2023
Pedaali sai jakaa vuoden museopedagogisen teon palkinnon yleisötyöpäivillä. Vuoden teoksi valittiin Gallen-Kallelan Museon Paluu Keniaan -hanke ja kunniamaininta päätettiin jakaa TATAMURI® museossa -ryhmätoiminnalle.
Gallen-Kallelan Museo sijaitsee meren rannalla Espoossa Akseli Gallen-Kallelan perheen kodissa ja taitelija-ateljeessa. Museossa on esitelty 1960-luvulta saakka Gallen-Kallelan elämäntyötä. Monet muistavat pitkään esillä olleet Afrikasta tuodut esineet eksoottisina kuriositeetteina.
Maaliskuussa 2023 avautuneen Paluu Keniaan -näyttelyn valmistelutyössä otettiin uudeksi näkökulmaksi nykykenialaisten ajankohtaiset näkemykset. Hankkeen kenialaistaustainen yhteisökoordinaattori kokosi työpajaosallistujat, jotka valitsivat näyttelyn etnografiset esineet sekä osan taideteoksista. Työpajan osallistujien haastatteluja käytettiin saliteksteissä ja näyttelykirjassa, ja ne tallennettiin museon kokoelmaan. Haastatteluaineisto toimii ylisukupolvisen tiedon siirtäjänä Suomessa syntyneille kenialaistaustaisille henkilöille.
Hanke tuotettiin kokonaan yleisötyönä, vuorovaikutuksessa kenialaistaustaisen yleisön kanssa. Koko museo seisoi uudenlaisten valintojen takana prosessin ajan. Hanke kattoi laajasti museon eri toiminnot ja on hieno esimerkki siitä, miten perusteellisesti mietitty ja hyvin tehty yleisötyö hyödyttää koko museo-organisaatiota ja tukee museon eri toimintoja.
Museopedagogisen teon valinnasta käytiin tänäkin vuonna runsaasti keskustelua Pedaalin hallituksessa. Päädyimme monen hienon teon joukosta antamaan kunniamaininnan tamperelaiselle TATAMURI® museossa -ryhmätoiminnalle, joka on suunnattu muistisairaille ja heidän läheisilleen. Erityisesti meihin teki vaikutuksen sote-alan kanssa onnistuneesti tehty pitkäjänteinen yhteistyö, joka vastaa asiakkaiden tarpeisiin ja hyödyntää museoiden mahdollisuuksia ja yleisötyön ammattitaitoa monipuolisesti. Theseuksesta voit lukea lisää Tatamurin konseptoinnista. Onnea voittajille!
Voittajat museo Gustafin portaikossa. Kuva: Iisa Aaltonen
Kirjoittajat: Iisa Aaltonen ja Tiina Hero / Pedaalin hallitus
August Schaumanin raportti 1800-luvun suomalaisen taidekentän tilasta ei paljoa lupaillut.
”Meillä ei voitu osallistua kaikkiin mahdollisiin yhdistyksiin, … , ei ollut koskaan kuultavissa matkasaarnaajia, ei ollut minkäänlaista luistelukerhoa, ei ollut edes pieniä ompeluseuroja eikä lukupiirejä – mutta sen sijaan harrastettiin niin sanottua seurustelua ja sitä hyvin laajassa mitassa”.
Suomessa lähinnä sisustettiin koteja, tilattiin alttaritauluja kirkkoihin ja maalautettiin muotokuvia perheestä. Zachris Topelius yltyi väittämään, että maasta ei löytynyt maalauksia kuin verhoista ja tapeteista.
Apu oli kuitenkin oven takana. Vuonna 1846 perustettiin Suomen Taideyhdistys, joka Topeliuksen sanoin ”onnistui luomaan taide-elämän Suomeen miltei tyhjästä”.
Taiteen avulla haluttiin sivistää ennen kaikkea työläisiä, joiden katsottiin olevan kuin ”tyhjiä astioita, jotka täyttyvät joko taiteesta ja valistuksesta tai alkoholista ja turmelluksesta”. Usko valistuksen voimaan oli vankka. ”Mitä taiteen hyväksi tehdään, se tehdään kansakunnan kunniaksi, sen nimen säilyttämiseksi jälkipolville. Kaikki suuret kansakunnat ovat kunnioittaneet taiteilijoita hienoimpina saavutuksinaan.”
Ateneum-rakennuksen avaaminen vuonna 1888 oli iso askel. Liiankin iso, sillä odotukset olivat kovin korkealla. Yleisön pettynyt tyytymättömyys tuli julki vain viisi viikkoa avaamisen jälkeen. Ja jatkuva valitus oli kulkeva mukana vuodesta toiseen.
Ateneum. Daniel Nyblin / Museovirasto.
Gustaf Strengell Ateneumin intendenttinä 1910-kuvun alussa merkitsi neljän vuoden ajaksi suuria muutoksia. Lähtökohtana oli kaikessa radikaalisuudessaan vanhan taidehistoriallisen mallin korvaaminen yleisöystävällisyydellä. Tarvittiin aivan uudenlainen museoammattilainen. Luova museotyöntekijä ymmärsi, että taidemuseo ilman hyvin hoidettua yleisöä jäi varastoksi.
Opetusnäyttelyitä, valtakunnallisia kiertonäyttelyitä, alennettuja halpispäiviä, laajennettuja aukioloaikoja. Tulokset olivat vaikuttavat: Strengellin intendenttikauden ensimmäinen vuosi oli kautta aikojen vilkkain, 25 121 kävijää kaksinkertaisti kaikki aikaisemmat ennätykset.
Gustaf Strengell. Goodwin / Museovirasto.
Strengell julkaisi museofilosofiastaan tulisieluisen, innostavan lehtikirjoituksen, jossa nimitti vallitsevaa museota kvantiteettimuseoksi yleisönään lähinnä alalle vihkiytyneet tutkijat. Kvantiteettimuseosta oli siirryttävä kvaliteettimuseoon. Strengellin kirjoitusta seurasi hiljaisuus. Suomalainen taidemuseolaitos ei ollut kiinnostunut.
Strengellin toimikauden jälkeen museo palasi takaisin vanhaan. Kovin huonolla menestyksellä. Kuvanveistäjä Alpo Sailo aloitti lehtikirjoitusten sarjan, jossa puututtiin museon yleiseen epäjärjestykseen, onnettomaan ripustukseen, puutteellisen tiedon määrään, vähäisiin aukioloaikoihin ja teosten rikkinäiseen kuntoon. Intendentti Torsten Waenerberg katsoi, ettei arvosteluun juuri ollut aihetta. ”Minkä sille voi, että ihmiset ovat sellaisia vandaaleja.”
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Julius Ailio summasi suomalaisen museolaitoksen tasoa. Hän oli huolissaan sosiaalisen tehtävän heikosta kehittymisestä. Vasta sen kautta museosta muodostuisi se kansansivistyslaitos, jossa ”niin vanha kuin nuori voi saada elävän ja samalla huvittavan yleistajuisen kuvan kulttuurikehityksestä”.
Yleisöä tuli hoitaa aivan yhtä suurella huolella ja vakavuudella kuin esineistöä. Keinot olivat Strengellin tapaan moneen kertaan pohditut: pidennetyt aukioloajat, kunnolliset kansantajuiset luettelot, hyvä muuntautumiskykyinen opastustoiminta, pieniä syventäviä julkaisuja, lasten toimintaa. Museo oli näet jättänyt yleisönsä selviämään museossa yksin: ilman asianmukaista ohjausta ja opastusta kävijät jäivät taiteen edessä ymmälleen.
Fredr. J. Lindströmin lomakurssimuistiinpanot vuodelta 1904 ovat varhainen dokumentti opastustoiminnan alkuajoilta. Kymmenissä käsinkirjoitetuissa liuskoissa Lindström johdatteli kuulijansa taiteen sosiaaliseen tehtävään. Hän oli kansanvalistaja, jolle oli tärkeää nähdä ohi taideteoksen esittävän aiheen. Yhä uudelleen toistuivat yksinkertaiset kysymykset: ”Mitä tunteita herättää meissä tämä taulu? Mitä on taiteilija tehnyt niiden herättämiseksi?”
Mikseivät museot sitten edelleenkään, vuosikymmenten toiminnan jälkeen oikeasti kiinnostaneet yleisöä? Aika monella oli vastaus valmiina. Ne olivat liian sidoksissa menneisyyteen. Arvostelua herätti myös museorakennuksen palatsimainen luonne ja juhlava portaikko.
Ratkaisu ongelmaan oli hyvin yksinkertainen: uusi rakennus, Alvar Aallon suunnittelemana Töölönlahden rannalle. Ateneumin voisi purkaa poiskin. Se oli tehtävänsä tehnyt, keskustan tontille löytyi tehokkaampaakin käyttöä.
”Aalto ripotteli suunnitelmaansa Hesperianpuiston rantaan, täyttömaalle, monumentaalirakennusten sarjan. Riviin tulivat muiden muassa uusi pääkirjasto, taidemuseo, teatteri, ooppera, kaupunginmuseo ja Suomen Akatemian talo.” – Marja Salomaa, HS
Tulevaisuuden museon ajateltiin voivan hyvin olla taiteilijoiden käyttöön asetettu, monipuolisin teknisin välinein varustettu tila. Siinä ei taidehistoriallista henkilökuntaa tarvittaisi, insinöörejä kyllä. Vanhasta museomallista haluttiin siirtyä vallan pois, kohti vapaata luovuutta. Sellaista missä yleisö voisi musisoida, maalailla tauluja ja keitellä vaikka ruokaa ihan omien toiveittensa innoittamana.
Kirjoittanut: Marjatta Levanto, taidehistorioitsija, tiedekirjailija, Suomen taidemuseokentän ensimmäinen museopedagogi.
Päiväkotilapsia Ville Vallgrenin näyttelyssä 1980. Eeva Rista / Helsingin kaupunginmuseo.
Nykypäivän museoiden yleisötyöstä eivät musisointi, taulujen maalailu ja ruoan keittely ole kovinkaan kaukana. Museopedagogit tosin eivät pääasiassa ole insinöörejä. Lindströmin opastuksia hahmottelevista muistiinpanoista kesti lähes 70 vuotta ennen kuin Ateneum sai ensimmäisen museopedagogian ammattilaisensa, museolehtori Marjatta Levannon vuonna 1973. Alvar Aallon kulttuurirakennusten sarjasta Töölönlahdella toteutuivat vain Finlandia- talo ja Ooppera. – toim.huom.
Seminaarin tavoitteena oli tarjota näkökulmia kulttuuri- ja taidealojen yleisötyöhön sekä innostaa ja yhdistää eri taidekentillä yleisötyötä tekeviä. Seminaarin järjestäjinä toimivat turkulaiset Aboa Vetus Ars Nova, Forum Marinum, Sibelius-museo, Tehdas Teatteri, Turun filharmoninen orkesteri, Turun Kaupunginteatteri, Turun museokeskus, Turun taidemuseo ja Åbo Svenska Teater. Koko ohjelman voi katsoa täältä: YHTEISET YLEISÖT -seminaari 24.–25.4.2023.
Pedaalia edustivat seminaarissa puheenjohtaja Tuuli Uusikukka ja varapuheenjohtaja Tiina Hero. Tässä kirjoituksissa nostamme esiin joitakin esityksiä ja niiden herättämiä ajatuksia.
Katkelma esityksestä: Minun kirjapuotini – kokemuksellinen kurkistus F.A. Meyerin kirjakauppaan 1810-luvun Turussa, Timo Väntsi Tuotanto: Historian ja tulevaisuuden museo -hanke, Turun yliopiston ja Koneen säätiön Sanojen liike ja tiedon paikat -tutkimushanke, Tehdas Teatteri sekä Turun kaupunginkirjasto
Titanicin suomalaiset – kuunnelmia siirtolaisten matkalta Maija Karhu, kehittämispäällikkö ja Hanna Niittymäki näyttelysuunnittelija, Forum Marinum
Elämyksellisissä kokemuksissa yhdistyvät moniaistisuus, osallistuminen, yksilöllisyys ja henkilökohtaisuus sekä pysyvän muutoksen aikaansaaminen. Minun kirjapuotini -esitys oli yksilölliseksi kustomoitu taidekokemus, jossa liikuttiin, yllätyttiin ja käytettiin kaikkia aisteja. Esitys oli interaktiivinen, useita tiloja käyttävä, pienelle ryhmälle tuotettu historiallinen näytelmä. Saimme esityksestä maistiaisen ja kuulimme kokemuksia toteutuksesta.
Titanicin suomalaiset oli myös historiaa ja teatteria yhdistävä projekti, jossa historiallisen museon näyttelyyn otettiinkin lähtökohdaksi kuunnelma. Kuunneltava näyttely on otettu hyvin vastaa Forum marinumissa. Kummatkin projektit olivat hyviä esimerkkejä siitä, miten tietoa tuottavat ja tallentavat muistiorganisaatiot voivat hyödyntää esittävien taiteiden asiantuntijuutta ja sen avulla luoda yhdessä jotain, mikä resonoi aivan uudella tasolla yleisöille. Kulttuuri-, tiede- ja taidelaitosten yhteistyö on hedelmällistä kaikille osapuolille ja yhteistyön kautta edistetään koko kentän näkyvyyttä ja vaikuttavuutta. Molemmat olivat virkistävän rohkeita uudenlaisia lähestymistapoja omassa toimintaympäristössään ja tällaisia toivoisi syntyvän yhä enemmän.
Vuoden yleisötyöteko -tunnustuspalkinto
Ensimmäistä kertaa jaettu palkinto myönnettiin kulttuurin ja esittävän taiteen alaan liittyvälle projektille, hankkeelle tai teolle, joka on ollut ajankohtainen vuoden 2022 aikana. Palkinnon jakoi Horisontti-työryhmä. Horisontti on kulttuuri- ja taidealan yleisötyötahoista muodostettu työryhmä, joka pyrkii lisäämään yleisötyön näkyvyyttä ja lisäämään yhteistyötä.
Palkinto myönnettiin tänä vuonna Ateneumin taidemuseon Mun Ateneum -hankkeelle. Hankkeen katsottiin olevan huolellisesti ja ammattitaidolla toteutettu toimiva hankekokonaisuus, joka on tavoittanut asuinpaikasta riippumatta peruskoulun 5.- ja. 6.-luokan oppilaita. Mun Ateneum- hankkeessa etäyhteyden kautta on pystytty välittämään sisältö ja antamaan oppilaille eväitä tulkita taidetta. Hanke on saanut osallistujat tekemään itse, pohtimaan ja keskustelemaan, mutta myös huomaamaan ja ymmärtämään muiden näkökulmia. Valitsijaraati halusi nostaa esiin tärkeänä sen, että hankkeella ja sitä kautta yleisötyöllä oli vaikutusta myös Ateneumin omiin rakenteisiin. Hankkeessa kehitetyt opetusmenetelmät ovat vaikuttaneet yleisestikin museon opastustoimintaan.
Horisontti jakoi myös kaksi kunniamainintaa, joista toinen myönnettiin Kulttuurikeskus ARX:in Osallistava Valoilmiö-festivaalille. Valoilmiö-festivaalissa osallistujat pääsivät mukaan näyttelyn tekemisen eri vaiheisiin: suunnitteluun ja teosten tekemiseen. Toinen kunniamaininta myönnettiin Taiteen Sulattamon ja Helsingin kaupunginmuseon ”Kokemuksia hulluudesta” – yhteistyöprojektille. Näyttelyn ”Rikki – kun mieli särkyy” teossa osallistettiin kokemusasiantuntijoita sekä suunnittelussa että sisällön toteuttamisessa. Yeisötyö toi näyttelyyn sitä innovatiivisesti avaavia näkökulmia. Projekti oli esimerkki siitä, miten museon yleisötyötä voi kehittää hyödyntäen eri sektoreiden välistä synergiaa.
Taide tahtoo yleisön Marjatta Levanto, taidehistorioitsija, tietokirjailija
Silta tekijän ja kokijan välillä – Teatterikuraattorista yleisötyövastaavaksi Pirjo Virtanen, teatterikuraattori emerita
Yleisötyön paikka – mikä on yleisötyön paikka taidelaitoksen organisaatiossa ja taiteilijan työlistalla? Katja Kirsi, toiminnanjohtaja, Todellisuuden tutkimuskeskus
Puheenvuorot herättivät paljon keskustelua ja ajatuksia yleisötyön roolista menneinä vuosikymmeninä ja nykyään. Suomen ensimmäinen taidemuseon museolehtori Marjatta Levanto korosti yleisötyötä tukevan ja työntekijöiden ammattitaitoon luottavan johtajan merkitystä. Kun ala oli uusi, täytyi kokeilla ja löytää oma tapa tehdä museopedagogiaa, mihin tarvitsi johtajan luvan ja luottamuksen.
Pirjo Virtasen ja Katja Kirsin puheenvuorot taas herättivät pohtimaan, miten yleisötyö sijoittuu taidelaitosten organisaatioon ja mihin suuntaan ollaan menossa. Tässäkin on johdon tahdolla suuri merkitys – miten tärkeänä omana työnään yleisötyö nähdään, vai ajatellaanko sen olevan esimerkiksi osa markkinointia. Markkinoinnin ja yleisötyön ammattitaito on kuitenkin aika erilaista, mitä jos ne on laitettu samaan laatikkoon tai jopa samalle ihmiselle yksin tehtäväksi?
Seuraavassa kirjoituksessa ensimmäinen Vieraskynäilijämme Marjatta Levanto avaa ammattimme alkuaikoja omasta näkökulmastaan!
Mitä kuuluu yleisötyöntekijä?
Paneelissa keskusteltiin yleisötyöntekijöiden voinnista ja mietteistä työtä kohtaan. Osallistujille lähetetyn kyselyn vastauksissa korostuvat mm. seuraavat asiat: laaja toimenkuva tuo jaksamiseen haasteita, ihmisten kanssa työskentely auttaa jaksamaan, resurssien puuttuessa tavoitteisiin päästään vain yleisötyöntekijän venyessä, asema nähtiin usein epävarmana ja osaaminen aliarvostettuna, mutta myös yleisötyötä arvostavia organisaatioita löytyi.
Pedaali tarjoaa vertaistukea haasteisiin mm. koulutusten ja Mitä kuuluu? -etätapaamisten muodossa, muista seurata verkkosivujamme!
Kirjoittanut: Tiina Hero, Espoon kaupunginmuseo ja Tuuli Uusikukka, Museo Leikki
Hei Pedaalin jäsenet ja muut museoiden yleisötyöstä kiinnostuneet.
Tervetuloa uuden blogimme pariin!
Ajatus blogista syntyi osana kahden vuoden missiotyöskentelyä. Keskusteluissa jäsenten kanssa nousi yhteinen huoli yleisötyön tunnettuuden ja arvostuksen puolesta. Totesimme missiotyöryhmässä, että Pedaalilta oikeastaan puuttuu kanava, jossa voisimme puhua alallemme tärkeistä asioista. Pyrimmekin nyt starttaavalla blogilla edesauttamaan missioon kirjattuja olemassaolomme syitä:
Opimme ja innostumme yhdessä! Blogi toimii alustana kertoa onnistumisista ja opeista sekä paikkana vertaistuelle ja keskustelullekin. Blogiin kirjoittavat vieraskynäilijät taas tuovat terveisiä muilta aloilta ja uusia näkökulmia. Avoimesti ja arvostavasti! Blogi on avoinna kaikille jäsenille ja toivottavasti siinä kuuluu mahdollisimman moninaisia ääniä kentältämme. Yleisötyö näkyväksi! Blogi on yksi keino toimia yleisötyön äänitorvena niin museokentällä kuin laajemminkin yhteiskunnassa.
Tulevaisuuden visiossamme Pidämme meteliä entistä enemmän, Jaamme osaamista ajankohtaisissa asioissa mm. blogin avulla sekä Teemme yhdessä kaikkien jäsenien kesken. Toivottavasti blogi saa innokkaita kirjoittajia ja lukijoita alusta saakka! Pedaalin mission löydät nettisivuiltamme kohdasta Yhdistys, Pedaalin missio.
Yleisötyön ajankohtaisten ja työtä tunnetuksi tekevien aiheiden lisäksi toivomme kirjoituksia mm. museopedagogian historiasta ja nykytilasta, saavutettavuudesta, kestävästä kehityksestä ja digitaalisuudesta. Myös vinkkejä muiden alojen vieraskynäilijöistä otetaan vastaan!
Miten blogin konseptia työstettiin?
Työryhmässä hahmottelimme blogille konseptia hyödyntäen yksinkertaisia työkaluja, kuten sidosryhmä- ja toimintaympäristökarttaa, asiakasprofiileja sekä suunnittelimme blogin rakennetta ja resursseja. Palvelulupauksen hissipuheeksi kirjasimme: ”Pedaalin blogi jakaa hyviä käytäntöjä yhdessä jäsenten ja kaikkien museopedagogiikasta kiinnostuneiden kanssa. Blogin avulla lisätään yleisötyöammatin arvostusta ja ymmärrystä sekä kiinnostusta sitä kohtaan.”
Pidetään nyt tässäkin kirjoituksessa kiinni yhdessä oppimisen tavoitteesta ja laitetaan muutama konseptoinnin linkkivinkki jakoon:
Pedaalin blogin päätoimittajana toimii ensimmäisen vuoden ajan konseptointia luotsannut Tiina Hero ja toimituskuntaan kuuluvat Iris Hyyrynen, Jenni Siltainsuu ja viestinnän osalta Outi Puolanne. Kirjoittajaehdotukset ja kaikki toiveet kannattaa laittaa suoraan Tiinalle, yhteystiedot löytyvät bloginaloitussivulta. Kirjoittajille on tarjolla selkeät ohjeet ja aiheet saavat tosiaan olla laidasta laitaan museoiden yleisötyöhön ja museopedagogiaan liittyen! Jos blogin toimittaminen kiinnostaa, sekoitamme mielellämme pakkaa heti kun olemme saaneet julkaisemisen hyvään vauhtiin.
Seuraavassa kirjoituksessa kerromme Pedaalin puheenjohtajan Tuuli Uusikukan kanssa parhaita paloja Yhteiset yleisöt 3 -seminaarista Turusta.
Laita osoite muistiin ja palaa kuukausittain lukemaan uusia tuulia alaltamme!
