Blogi – Sivu 2

”Kaikki alkoi pienen ryhmän itse organisoimasta opintomatkasta Lontoon museoihin, siten syntyi idea ja verkosto” – Pedaali ry:n perustaminen

28 helmikuun, 2025 kirjoittaja pedaali

Museopedagoginen yhdistys Pedaali ry juhlii tänä vuonna 20-vuotista taivaltaan. Miten yhdistys sai alkunsa? Pedaalin historiaan keskittyvän sarjan ensimmäisessä osassa käsitellään yhdistyksen perustamista.

Syksyllä 2004 joukko helsinkiläisten taidemuseoiden yleisötyöntekijöitä matkusti opintomatkalle Englantiin. Ryhmä osallistui Engagen (National Association for Gallery Education) konferenssiin, johon Kiasman silloinen museolehtori Kaija Kaitavuori oli kutsuttu puhumaan. Englantilainen museopedagoginen kenttä oli vuosituhannen alussa aktiivinen, ja vuonna 1989 perustettu yhdistys Engage keräsi yhteen taidelaitosten yleisöjen kanssa työskenteleviä.

Omalle yhdistykselle alkoi olla tilausta myös Suomessa. 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä suomalaisiin museoihin oli syntynyt uusia ammattinimikkeitä. Näiden haltijat keskittyivät tehtäviin, joita museoammattilaiset olivat aiemmin tehneet muun työn ohessa. Ensimmäisiä museolehtoreita oli palkattu museoihin 1970-luvulla, ja kävijöihin oli alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota. Museoammattilaisten työtehtävät monipuolistuivat, kun 1990-luvulta lähtien museot ymmärrettiin yhä enemmän tiedon välittäjinä ja yhteiskunnallisina vaikuttajina. Tämä muutos vaati uudenlaista osaamista, kuten viestinnällisiä ja pedagogisia taitoja. 1990-luku toi mukanaan yhä enemmän myös kansainvälistä verkostoitumista suomalaiselle museokentälle.

Englannin matkan aikana vierailtiin Leicesterissä, jossa tutustuttiin Leicesterin yliopiston museopedagogiseen koulutusohjelmaan. Ohjelmaan mahtui myös rennompaa oleilua. Päätös järjestäytyä ja perustaa museopedagoginen yhdistys tehtiin Revolution-nimisessä pubissa, jonka useampi perustajajäsen mainitsee erikseen nimeltä. Ehkäpä pubin nimi enteili tulevaa?

Pubissa tehdyn päätöksen jälkeen ryhdyttiin konkreettisiin toimiin. Perustamiskokous pidettiin 1.3.2005 Sinebrychoffin taidemuseon työpajatilassa. Kokouksessa oli paikalla 16 henkilöä. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Pedaalin perustamisen aloitteentekijä Kaija Kaitavuori ja muiksi hallituksen jäseniksi Kalle Hamm, Satu Itkonen, Kaisa Kettunen, Arja Miller, Erica Othman, Erja Salo ja Minna Turtiainen.

Virallinen yhdistyksen rekisteröitymisen hyväksyminen saatiin Patentti- ja rekisterihallitukselta elokuussa. Päivämäärää 1.3.2005 voidaan pitää yhdistyksen syntymäpäivänä, ja sitä juhlistettiin heti seuraavana vuonna yhdistyksen 1-vuotissyntymäpäivänä Kiasmassa.

Perustamiskokouksessa keskusteltiin nimestä, joksi oli ehdotettu Pedaalia jo kokouskutsussa. Sellaisenaan nimi oli jo harmillisesti erään lauluyhtyeen käytössä, joten ainakin nimelle tulisi valita kuvaava täsmennys. Nimeksi päätettiin ottaa Museopedagoginen yhdistys Pedaali. Myös ehdotukset Pedafoni ja Pedafooni keräsivät kannatusta. Kokouksen esityslistan taakse on raapusteltu vielä muutamia muita ehdotuksia: Fingage, Pedanet ja Pedaset. Ensimmäinen ehdotus kertoo merkittävästä esikuvasta Englannin yleisötyökentällä. Yhdistyksen yhteydestä englantilaiseen toimijaan keskusteltiinkin kokouksessa.

Yhdistyksen perustamisen motiiveina oli muun muassa yleisötyön kehittäminen, tiedon jakaminen ja uuden oppiminen. Järjestäytyminen tuki myös toiminnan perustelua omana alanaan, ja yhdistysmuotoisena rahoituksen hakeminen oli helpompaa. Jonkinlainen verkosto oli ollut olemassa jo ennen yhdistyksen perustamista, sillä pääkaupungin taidemuseoiden museolehtorit olivat tavanneet toisiaan usein epämuodollisissa kollegiaalisissa merkeissä.

Uutta yhdistystä perustaessa sai kaiken suunnitella ja toteuttaa oman mielensä mukaan. Perustajajäsen Satu Itkonen muistelee, että ”Pedaalissa kukaan ei asettanut rajoja – paitsi toki me itse, ja saimme edistää asioita haluamallamme tavalla. Koin aktiivivuosina – kuten nytkin – että yleisesti yleisötyöläiset jakavat aika paljon samoja humanistisia ja inkluusioon liittyviä arvoja.”

Ensimmäisenä toimintavuotenaan yhdistys järjesti tutustumis- ja opintomatkan Turkuun Aboa Vetus & Ars Nova -museoon, jossa Turun museoiden museopedagogit kertoivat työstään. Sinebrychoffin taidemuseossa järjestettiin jäsenille puolalaisen taidekasvattaja Janusz Byzewskin työpaja. Jäsentapaamisia pidettiin Helsingin kaupungin taidemuseossa ja pikkujoulut vietettiin Ateneumin työpajassa. Vuoden 2005 lopussa jäseniä oli saatu kerättyä 81.

Alkuun toiminta oli taidemuseokeskeistä, mikä on ymmärrettävää, sillä yhdistyksen primus motorit olivat taidemuseoiden museolehtoreita. Sähköpostitse lähetetty kutsu perustamiskokoukseen oli lähetetty vain taidepedagogeille, ja yhdistyksen ensimmäisissä säännöissä on taidemuseot erikseen esiin nostava maininta: ”Yhdistyksen tarkoituksena on edistää museopedagogista toimintaa taidemuseoissa ja muissa kulttuurilaitoksissa”. Lisäksi esikuvana toiminut Engage edusti nimenomaan taidelaitosten henkilökuntaa.

Pedaalin toiminta laajeni kuitenkin nopeasti kattamaan kaikki yleisötyöläiset. ”Aluksi pohdittiin, keskittyisikö yhdistys taidekasvatukseen vai suuntautuisiko se laajemmin museopedagogiaan ottaen mukaan myös kulttuurihistorialliset ja luonnontieteelliset museot. Päädyttiin jälkimmäiseen, ja se oli oikea valinta”, muistelee yhdistyksen perustamisen alkuvaiheita perustajajäsen ja entinen puheenjohtaja (2009) Päivi Venäläinen.

Tietoisuuden lisääminen museopedagogiasta ja sittemmin yleisötyöstä koettiin tärkeäksi niin omien museoiden sisällä kuin laajemmin museokentällä. Uudelle ja ammatillisesti vasta kehittyvälle alalle toivat huomiota ja vakuuttavuutta esimerkiksi Vuoden museopedagoginen teko -palkinnon perustaminen ja Pedafooni-julkaisut, joissa kartoitettiin alan nuorta historiaa.

”Pedaali oli taho, joka saattoi edustaa kenttää ja esim. antaa lausuntoja kulttuuripoliittisista asioista. Se loi myös tuikitärkeälle vertaistuelle paremmat kanavat, sillä alkuaikoina yleisötyöläiset toimivat usein varsin yksinään omissa museoissaan: oli hyödyllistä tavata muita samojen asioiden kanssa painivia – unohtamatta sosiaalisten tapaamisten hauskuutta! Muistan, että tunnelma oli usein innostunut: tiesimme tekevämme muutosta ja luovamme jotain uutta”, kuvailee yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja (2005–2008) Kaija Kaitavuori.

Vaikuttamisen, vertaistuen ja verkostoitumisen lisäksi myös nimenomaan yleisötyötä tekeville museoammattilaisille räätälöityjen koulutusten ja opintomatkojen järjestäminen olivat alusta saakka toiminnan keskiössä. Kaikki 20 vuotta sitten synnytetyt toimintamuodot ovat keskeisiä nykyäänkin.

Sarjan seuraavassa osassa tarkastellaan yksityiskohtaisemmin Pedaalin monipuolista toimintaa vuosien varrella.

Lämmin kiitos kaikille tähän mennessä sähköpostihaastatteluun vastanneille ja Pedaali-aktiiveja ilmiantaneille! Otsikon sitaatti Erja Salo, puheenjohtaja 2011–2013.

20-vuotiasta yhdistystä juhlistava jäsenistön illanvietto järjestetään perjantaina 9.5.2025 Helsingissä. Lisätietoa ja ilmoittautuminen Pedaalin verkkosivuilla julkaistaan maaliskuussa.

Lähteet ja kirjallisuus:

Pedaali ry:n arkisto

Kokouspöytäkirjat 2005–2006

Sähköpostihaastattelut (Satu Itkonen, Kaija Kaitavuori, Erja Salo, Päivi Venäläinen)

Levanto, Marjatta 2010: Suomen museoiden yleisöt. Suomen museohistoria (toim. Susanna Pettersson & Pauliina Kinanen). SKS.

Neitola, Uula 2019: Museoammattilaisen mukana 1969–2019. Museoalan ammattiliitto.

Iisa Aaltonen

Kirjoittaja Pedaalin hallituksen jäsen ja historioitsija.

Vieraskynä: Seinäjoen taidehallin Derby-näyttely

3 helmikuun, 20252 helmikuun, 2025 kirjoittaja pedaali

Seinäjoen taidehallin Derby-näyttely palkittiin Vuoden 2024 Museopedagoginen teko -palkinnolla. Olemme palkinnosta huikean ylpeitä! Derby oli hauska, poikkeuksellinenkin projekti. Näyttely oli esillä Halli-näyttelytilassa keväällä 2023.

Taidehalli on Seinäjoen kaupungin kulttuuripalveluihin kuuluva taidelaitos, joka sijaitsee Seinäjoen Itikanmäellä taide- ja kulttuurikeskus Kalevan Navetassa. Taidehalli järjestää nykytaiteen taidenäyttelyitä, niihin liittyvää oheisohjelmaa ja hallinnoi kaupungin taidekokoelmaa ja julkisen taiteen hankkeita kaupungissa.

Derby oli taidenäyttely urheilusta. Taide ja urheilu nähdään usein vastakkaisina elämän aloina, mutta näyttely haluttiin kuitenkin rakentaa yhtäläisyyksien varaan. Taidehallin näyttelyohjelmassa toteutetaankin säännöllisesti kokonaisuuksia, joiden teemat ammentavat paikallisuudesta ja joissa rakennetaan yhteistyötä paikallisten yhteisöjen kanssa.

Muodostelmaluistelujoukkue RiverBullsin harjoitukset. Valokuva: Rene Luhtala.

Näyttelyyn kutsuttiin kuusi taiteilijaa ja viisi paikallista urheilujoukkuetta tai -seuraa, jotka edustivat Seinäjoen urheiluelämää monipuolisesti. Mukana olivat työpari Krister Gråhn ja Hannamari Matikainen sekä Seinäjoen Maila-Jussien T06-08-pesäpallojoukkue, Anne Lehtelä ja suunnistusseura Rasti-Jussit, Teemu Mäki ja Seinäjoen Taitoluistelijoiden miesten muodostelmaluistelujoukkue RiverBulls, Alina Sinivaara ja SJK:n edustusjoukkue ja Maria Stereo ja skeittiyhdistys Lakeuden WallRiver SK8Boarding ry (LWRS). Taiteilijoiden tehtävänä oli toteuttaa oman joukkueensa toiminnasta tai lajista ammentaen taideteos. Osa havainnoi toimintaa ja toteutti teoksensa sen pohjalta, osa käynnisti syvällisen, osallistavan taideprojektin. Näyttelyn teokset porautuivat seinäjokelaisiin urheiluilmiöihin, etsivät taiteesta ja urheilulajeista yhteistä ja jopa ottivat kantaa isoihinkin kysymyksiin: Sotaan ja miehen malliin pureutuva Teemu Mäen Riverbulls (Kirje Vladimir Putinille) -dokumenttielokuva on katsottavissa YLE Areenassa vuoteen 2026 saakka.

Teemu Mäen teos Luistellaan kuoleman kanssa. Valokuva: Krista Luoma.

Derbyn tavoitteina oli tavoittaa uusia yleisöjä ja kehittää uudenlaista yleisötyötä. Toimintaan saatiin Kuortaneen Säästöpankkisäätiöltä avustus, jolla rahoitettiin yhdessä urheiluseurojen kanssa järjestettäviä, taidetta ja urheilua yhdistäviä tapahtumia. RiverBullsien luistelijat olivat malleina croquis-piirustuspajassa. LWRS esitteli toimintaansa ja järjesti skeittileffanäytöksen. Rasti-Jussit järjesti taide- ja kulttuurikeskus Kalevan Navetalla iltarastit, jota varten teetettiin uudet kartat Itikanmäen alueelta. Yhteistyö Rasti-Jussien kanssa on jatkunut Derbyn jälkeenkin suunnistusta ja julkista taidetta yhdistäen. Näyttelyssä vierailivat muun muassa Taidetestaajat Etelä-Pohjanmaan eri kunnista ja seinäjokelaiset kolmosluokkalaiset paikallisen kulttuurikasvatussuunnitelman puitteissa. Näyttelyavajaisia edeltävänä iltana näyttelyssä järjestettiin kutsuvierasillallinen, johon kutsuttiin paikallisia urheilualan toimijoita keskustelemaan yhteistyön mahdollisuuksista.

Derby-yhteistyön onnistumisesta kertonee jotain, että kun saimme tiedon palkinnosta, kutsuimme mukana olleet urheiluseurat juhlimaan kanssamme kertomatta, mikä juhlan aihe oli. ”Mitalikahveilla” oli paikalla mittava seurojen ja muiden yhteistyökumppaneiden edustus. Derby oli onnistunut esimerkki siitä, mitä yhteistyö parhaimmillaan on ja miten nykytaiteen ja laadukkaan yleisötyön äärellä on mahdollista kohdata ja oppia uutta.

Vuoden museopedagoginen teko -palkinto jaettiin vuonna 2024 yhdeksännentoista kerran. Kunniamaininnan sai espoolaisen Helinä Rautavaaran museon From Zero to Hero -hanke.

Kirjoittaja: Elina Teitti, ts. taidekuraattori / Seinäjoen taidehalli.

Työkaluja monenlaisten ja moninaisten yleisöjen kohtaamiseen

23 joulukuun, 2024 kirjoittaja pedaali

Pedaali järjesti lokakuussa 2024 jäsenilleen koulutuksen monenlaisten ja moninaisten yleisöjen kohtaamisesta yhdessä Teatterimuseon kanssa. Päivän aikana kuultiin asiantuntijapuheenvuoroja ja päästiin tekemään konkreettisia harjoituksia teatterin keinoin.

Lokakuisena tiistaina pedaalilaiset kokoontuivat oppimaan erilaisten yleisöjen kohtaamisesta Teatterimuseolle Helsingin Kaapelitehtaalle. Ilmaiseen, puolenpäivän pituiseen koulutukseen osallistui 35 yleisötyön ammattilaista. Päivä jatkui vielä Pedaalin syyskokouksen merkeissä, jossa yhdistyksen hallitukseen valittiin kolme uutta jäsentä.

Aamupäivä oli varattu kolmelle asiantuntijapuheenvuorolle ja keskustelulle. Yleisöpalvelupäällikkö Maria Saarikoski puhui autismiystävällisyydestä Amos Rexissä. Puheenvuorossaan Saarikoski esitteli konkreettisia autismiystävällisiä tekoja esimerkiksi selkeistä ohjeista ja tiedottamisesta sekä henkilökunnan koulutuksesta ja suunnitteilla olevista hiljaisista aamuista. Saarikoski kertoi rehellisesti myös haasteista (esimerkiksi jonottamisen kuormittavuudesta), joiden jakamisen koen itse aina erityisen tärkeäksi osaksi ammatillisissa vertaiskeskusteluissa. Amos Rex tekee yhteistyötä Autismiyhdistys PAUT ry:n Nuorien Aktivistien kanssa. He antavat palautetta näyttelyistä ja kouluttavat museon henkilökuntaa.

Kuvat: Iisa Aaltonen.

Toisessa puheenvuorossa museolehtori ja Pedaalin puheenjohtaja Tuuli Uusikukka puhui otsikolla Museo Leikki goes Queer. Uusikukka kertoi museon monipuolisesta työstä sateenkaariteeman parissa Pride-kumppanuuden, Sateenkaarilapsuus-kyselyn ja yleisötyön kautta esimerkiksi yhteistyöstä erilaisten yhteisöjen kanssa tapahtumissa.

Museopedagogi, moninaisuusagentti Daria Agapova käsitteli vastavuoroisuutta esityksessään In Search of Reciprocity: Diverse Audiences Engagement as a Source of Development. On hyvä muistaa, että uusien yleisöjen lisäksi moninaisuustyö hyödyttää museoita myös yhteisöjen asiantuntijuuden kautta. Agapova myös muistutti hienoksi kokonaisuudeksi rakennetussa puheessaan, miksi tämän teeman parissa oikeasti työskennellään. Maailma on jo lähtökohtaisesti moninainen, ja varsinainen tavoitteemme on yhdenvertaisuus. Tähän päästäksemme tarvitsemme inkluusiota ja mahdollisuuksia osallistumiseen.

Paikalla oli myös kulttuurituottaja Liubov Sidorova Vantaan kaupunginmuseosta, joka mainitsi lyhyesti heidän hankkeensa Museo kaikille ja Mielellään museoon, jotka tähtäävät siihen, että museon löytäisi yhä useampi vantaalainen.

Aamupäivän osio oli ajallisesti tiukka, ja kiinnostavalle keskustelulle oli ollut hyvä varata hieman enemmänkin aikaa. Tästä kirjoittaja voi syyttää ainoastaan itseään, sillä toimi myös tilaisuuden tuottajana. Innokas keskustelu kertoi siitä, että erilaisille ammatillisille kohtaamisille näiden aiheiden äärellä on tilausta.

Lounastauon jälkeen osallistujat jaettiin kahteen ryhmään osallistumaan työpajoihin Teatterimuseon teatteripedagogi Milla Kortemaan ja teatteriopettaja Loviisa
Grubertin ohjauksessa. Työpajat tarjosivat konkreettisia keinoja erilaisiin kohtaamisiin ja saavutettavuuden lisäämiseksi teatterin keinoin.

Itse osallistuin ensin Grubertin pitämään työpajaan, jossa aihetta lähestyttiin leikin kautta tekemällä monenlaisia harjoitteita. Itseäni kiehtoi työpajassa sanoitettu ajatus leikistä sosiaalisia hierarkioita ravistelevana toimintana. Hierarkiat voivat tarjota myös turvaa sosiaalisissa tilanteissa, mutta niiden purkaminen (tai edes pyrkimys tähän) on ajoittain välttämätöntä, jotta voimme kohdata toisemme aidosti. Oma kokemukseni on, että tällaiselle hierarkioiden toisinkatsomiselle olisi tilausta myös museoalan työyhteisöjen sisällä ja se lisäisi erilaisten kokemuskulmien ymmärtämistä.

Milla Kortemaan työpajassa pohdimme sitä, miten oma suhtautumisemme, kehonkielemme ja energiatasomme vaikuttavat kaikkiin kohtaamisiin ja siihen, millaista viestiä välitämme itsestämme esimerkiksi opastaessa. Itselleni tämä osio oli kiireisen ja uuvuttavan työsyksyn keskellä herättävä muistutus siitä, miten paljon oma olotila vaikuttaa läsnäoloon ja sitä kautta uusissa tilanteissa rakentuviin sosiaalisiin suhteisiin. Väsyneenä omat defenssit pyrkivät puntaan ja luottamuksen synnyttäminen on vaikeampaa.

Työpajat toimivat hyvin yhteen asiantuntijapuheenvuorojen kanssa. Päivään mahtui myös kuulumisten vaihtoa kollegoiden kanssa ja paljon naurua. Koulutus toi selkeästi esille sen, miten kiinnostavien teemojen parissa työskenteleviä ja heittäytyviä ammattilaisia yleisöjen parissa Suomessa työskentelee.

Iisa Aaltonen

Kirjoittaja Pedaalin hallituksen jäsen, joka ajoittain pyrkii ulos väitöskirjatutkijan kammiostaan merkityksellisten kohtaamisten äärelle freelancer-tuottajana ja opettajana.

Pedaalin matkassa Tukholmassa

7 marraskuun, 2024 kirjoittaja pedaali

Pedaalin perinteinen syysretki suuntasi tänä vuonna tutustumaan läntisen naapurin museoihin. Lokakuun 3.-5. päivän aikana koluttiin viisi museota, tavattiin paikallisia kollegoita ja tutustuttiin niin digitaaliseen kuin perinteisempään yleisötyöhön.

Reilun viidentoista pedaalilaisen retkue aloitti urakkansa Ersta Museumista, joka kertoo Ruotsin diakonissalaitoksen historiasta. Museo sijaitsee diakonialaitoksen omistamassa korttelissa Erstabergetin päällä heti Viking Linen terminaalilta mäkeä ylös. Samassa korttelissa sijaitsee myös ihastuttava Hotel Ersta, jossa osa matkalaisista yöpyi – harvoinpa sitä samasta korttelista löytyy museota ja toisaalta hotellin kanssa samasta rapusta diakonialaitoksen yksityisen sairaalan osastoja.

Kun lämmittelykierros oli otettu pienessä Erstassa, oli aika siirtyä kuninkaanlinnan kellariin Livrustkammareniin. Livrustkammaren on tullut monelle tutuksi oivaltavasta ja hauskasta somestaan, joka hyödyntää meemejä. Jonas Lindwal johdatteli ryhmämme ajan hermolla ja ”internetiä puhuvan” somepresenssin saloihin, jonka jälkeen pääsimme tutustumaan Kustaa II Aadolfista kertovaan Teaterkungen-näyttelyyn Magdalena Piotrowskan opastamana.

Perjantai aloitettiin Halwyllska museetissa, 1800-luvun lopun Ruotsin rikkaimman pariskunnan rakennuttamassa hulppeassa kaupunkikodissa, jossa he viettivät talvet. Ihastusta herätti niin aikanaan huippumoderni teknologia kuten sähkövalaistus ja henkilökunnan hissi että herrasväen salongit, joista ei loistoa puuttunut. Kiehtovaa Hallvwylskassa oli myös, että talon rouva halusi tehdä talosta museon ja palkkasi ammattilaisia luetteloimaan koko talon irtaimiston jo elinaikanaan, kaikki kattiloista taiteeseen ja ylellisiin kylpytakkeihin oli kirjoissa ja kansissa. Hänellä oli tarkka visio museosta, joka määrittää yhä talon toimintaa. Hallwylska museet on kehittänyt etäkierroksia, jossa koululaiset pääsevät tutustumaan talon elämään koulusta käsin esimerkiksi piian johdattamana.

Iltapäivällä ryhmämme hyppäsi lähijunaan ja suuntasi Uppsalaan, jossa tutustuimme Bror Hjortin ateljeekotiin ja sen monipuoliseen yleisötyöhön museolehtori Maria Malmberg Wallinin johdattamana. Kaunis 1940-luvun rakennus oli toiminut museona Hjortin kuolemasta lähtien ja se järjestää esimerkiksi työpajatoimintaa niin lapsille kuin aikuisille.

Bror Hjort Husetin museolehtori Maria Malmberg Wallin johdattaa ryhmää Hjortin taiteeseen.

Lauantaille jäljellä oli käynti Hylkymuseo Vrakissa. Erityisesti meitä kiinnosti hylyssä sukeltelu virtuaalitodellisuuskypärän avulla. Vrak käyttää tekniikkaa myös yleisötyön viemiseen museon seinien ulkopuolille. Kypärä ja arkullinen sukeltajan varusteita tapaavat potentiaalisia museokävijöitä milloin messuilla, milloin Tukholman lähiöiden toreilla. Näin tavoitetaan ihmisiä, jotka muuten eivät tulisi lähteneeksi museoon tutustumaan Itämeren salaisuuksiin.

Virtuaalikypärä tarjosi pelillistetyn sukelluskokemuksen.

Alkuperäisessä ohjelmassa oli myös illanvietto Pedaalin ruotsalaisen sisaryhdistyksen FUISM:n kanssa, joka kuitenkin peruuntui FUISM:n aikataulujen takia. Vaikka varsinainen möötte ei onnistunutkaan, vierailukohteet oli valittu fuismilaisten vinkkien perusteella ja muutamassa museossa meitä kierrättäneet lehtorikollegamme olivat fuismilaisia. Yhteistyö jatkuu tulevaisuudessa ja Tukholmassa on nähtävää useammallekin museoreissulle!

Kirjoittaja Inka Tuominen on Pedaalin hallituksen jäsen.

Uutta yleisötyötä, yhteistyötä ja elävää perintöä museoihin Leader-hankkeella

11 lokakuun, 2024 kirjoittaja pedaali

Puna-harmaa hirsirakennus, riukuaitaa ja taustalla aitta.

Lounais-Suomessa toimivalla maaseudun kehittämisyhdistyksellä Leader Ravakalla on ollut käynnissä ekomuseotoimintaan liittyvä hanke kuluneen viiden vuoden ajan. Leader-ryhmät mahdollistavat neuvonnalla ja julkisella rahoituksella maaseudun asukkaiden ideoimia kehittämishankkeita, joilla lisätään alueellista hyvinvointia ja elinvoimaa.

On ollut mielenkiintoista hypätä museopedagogista maaseudun hankekoordinaattoriksi ja nähdä museoiden yleisötyötä museokentän ulkopuolelta. Tämän artikkelin tarkoituksena on kertoa yhden hanke-esimerkin kautta millaista yhteistyötä museot voivat tehdä Leader-ryhmien kanssa ja miten ekomuseotoiminnan kehittämiseen tähdännyt hanke päätyi kehittämään museoiden yleisötyötä Ravakan alueella.

Echoes – ekomuseotoiminnan kehittäminen 2020-2024

Echoes-hanke oli Ravakan kansainvälinen EU:n maaseuturahaston rahoittama hanke, jonka kumppanit olivat Leader-ryhmiä Pohjois-Satakunnasta, Ruotsista, Italiasta, Kroatiasta ja Tsekistä. Ravakan alueelta mukana olivat Eurajoki, Laitila, Mynämäki, Pyhäranta ja Rauma. Hankkeen tarkoituksena on ollut kehittää monipuolisesti näiden kuntien alueella sijaitsevia kohteita, joita voisi pitää ekomuseoina. Ekomuseot ovat toimintaympäristöjä, joilla on merkitystä alueen asukkaille ja joissa toimitaan yhdessä ja tunnistetaan ”paikan henkeä”. Ne voivat olla museoituja paikkoja, mutta kokoelmat ja rakennukset eivät ole ekomuseon keskiössä, vaan ihmiset, luonto ja aineellinen ja aineeton perintö luovat yhdessä ekomuseon.

Ihmisten toiminta ja yhteinen kokemus paikasta voivat luoda pronssikautisesta hautaröykkiöalueesta ekomuseon. Sammallahdenmäki on Raumalla sijaitseva UNESCO-maailmanperintökohde, jossa toimii Perinneyhdistys Keritys ry.

Ravakan alueen kokeilujen kohteiksi valikoituivat Kauppilan umpipiha, Mynämäen museot, Sammallahdenmäki, Santtion kylä ja Välimaan perinnetorppa. Hankkeen tavoitteena on ollut kohteiden toiminnallisuuden, palvelutason, markkinoinnin ja tuotetarjonnan kehittäminen yhteistyössä muiden vastaavien toimijoiden kanssa. Hankkeessa on pyritty myös lisäämään kohteiden tunnettuutta ja erilaistamaan palveluja sekä nostamaan niiden tasoa sekä kansainvälisyyttä.

Seppä työskentelemässä Korvensuun konepajamuseossa, joka kuuluu Mynämäen museoon. Museota pidetään auki yhteistyössä vapaaehtoisten ja matkailuoppaiden kanssa.

Museoiden yleisötyön kehittäminen keskiöön

Aloittaessani koordinaattorina hankkeen loppupuolella helmikuussa 2023 kysyin mukana olevilta toimijoilta mitä he vielä toivoisivat hankkeelta. Alueen museot olivat verkostoituneet ja tutustuneet kansainvälisiin ekomuseoihin jo 3 vuoden ajan, tosin pandemia-aika oli muuttanut suunnitelmia useaan otteeseen. SAMK:in opiskelijoiden kanssa oli listattu museoiden nykyisiä palveluita, pohdittu mitä niistä vielä puuttuu, mitä pitäisi tehdä, millaisia kulttuuritoimijoita alueella on sekä järjestetty kansainvälinen seminaari Sense of Place. Kolmessa kohteessa oli testattu uudenlaisia tapahtumia.

Oma ammattitaustani on museopedagogiassa ja mukana olleita museoita kiinnostikin kehittää nimenomaan sitä puolta omassa toiminnassaan. Kolme mukana olleista kohteista toimii kaupunginmuseon tavoin. Niiden yleisötyötä ei johda eikä toteuta museopedagogi, vaan museoiden ja kulttuurin parissa yleisemmin työskentelevä kunnan tuottaja tai päällikkö, jolla on moninainen työkenttä. Nämä museot todettiin ekomuseon hengessä nimenomaan paikallisille tärkeiksi kohteiksi, joten päätettiin keskittyä heidän palvelemiseensa ulkomaalaisten turistien houkuttelemisen sijaan.

Kulttuurikasvatus

Mynämäellä ja Eurajoella kulttuurikasvatuksen kehittäminen nousi tärkeänä tavoitteena esiin. Se sopikin hankesuunnitelman teemoihin ”kulttuuriperintökohteen omistajuus” sekä ”yhteisöjen ja lasten osallisuus”. Kulttuurikasvatussuunnitelmiin sisältyviä museovierailuja kehitettiin museoissa toimivien vapaaehtoisten kanssa sisältämään entistä enemmän paikallista elävää perintöä ja lasten omaa kulttuuriperintöä.

Eurajoella järjestettiin vapaaehtoisten kanssa työpaja, jossa listattiin niin eurajokelaista elävää perintöä kuin vapaaehtoisten perinnetaitoja, joita torpalla järjestettyihin koululaisvierailuihin ja kesän tapahtumiin voitaisiin sisällyttää. Pajan tulokset toimivat jatkokehittämisen pohjana. Mynämäellä otettiin 1-2.-luokkalaisten museovierailun osaksi Tekniikan museon Tekniikan tarinamaton ja KAMU Espoon kaupunginmuseon Tulevaisuuden museo -konsepteista kehitelty lasten oman elävän perinnön näyttely. Mynämäen museovierailujen sisältöjä kehitetään jatkossa mm. vapaaehtoisten koulu- ja kauppakertomusten perusteella.

Mynämäen museon 1.-2.-luokkalaisten vierailuun sisällytettiin lasten oman näyttelyn rakentaminen, johon oppilaat toivat yhden perheensä elävästä perinnöstä kertovan esineen ja kotona yhdessä kirjoitetun esinetekstin. Oppilaat esittelivät oman perinteensä toisilleen. Kuvassa näyttelyssä vierekkäin asetellut puilla lämmittämisen perinne ja puun käsittelytaito.

Hankkeessa järjestettiin myös kaikille avoin pienten kuntien kulttuurikasvatussuunnitelmia käsitellyt webinaari, jossa kuulijat saivat esimerkkejä Lapista, Mynämäeltä, Maskusta, Kirkkonummelta, Eurajoelta, Mynämäeltä ja saaristosta. Vapaaehtoisten ja matkailuoppaiden kanssa toteutettava kulttuurikasvatus todettiin sekä rikkaudeksi että haasteeksi. Yhteistyötä pyritään kehittämään tulevissa Ravakan kansainvälisissä hankkeissa kaudella 2023-2027.

Tapahtumat

Hankkeessa mukana olevissa kohteissa on testattu erilaisia toimintaa monipuolistavia tapahtumakonsepteja. Pienillä kokeiluilla on nähty, millaisia mahdollisuuksia paikoilla on ja millaista yhteistyötä alueella voidaan tehdä. Kauppilan umpipihalla järjestettiin luonnonmateriaaleja ja luovuutta yhdisteleviä Tehdään luonnosta -työpajoja. Sammallahdenmäelle kehitettiin pimeään vuodenaikaan uusi Lyhtyopastus ja Mynämäen museoissa järjestettiin paikallista vaateteollisuutta esittelevä Vintage-muotinäytös. Ukrainalaisten elävää perintöä esittelevä kesänäyttely oli hyvä esimerkki pienillä resursseilla toteutettavasta yhteistyöstä yhteisöjen kanssa.

Kauppilan umpipihalla järjestettiin kaksiosainen Tehdään luonnosta -työpaja.

Elävän perinnön sisällyttäminen vahvemmin museoiden toimintaan helpottuu hankkeessa kootun Perinnetaitajapankin avulla. Perinnetaitajapankista löytyy eri kädentaitojen osaajia, joita voi tilata tapahtumiin Vakka-Suomen alueella. Listasta on varmasti hyötyä myös muilla alueilla! Pankki löytyy pian ravakka.fi -sivuilta materiaaleja-osiosta.

Pyhärannan Santtion kylä oli kohteena erilainen kuin muut. Se muistuttaa ehkä enemmän tyypillistä ekomuseota, joka on elävä paikka, ei museo. Santtio-seuran järjestämään Pyhäranta-päivään sisällytettiin aineetonta merellistä perintöä esitteleviä työnäytöksiä ja hankkeen aikana on ideoitu myös vapaaehtoisen palontorjunnan ja juhannusperinteiden esilletuomista Santtiossa. Jo itsessään perinteikäs tapahtuma vahvisti yhteistyön, paikallisperinteen ja paikan hengen ja yhteyttä ”ekomuseo”kylässä.

Oppiminen

Museopedagogeina työskentelevät, hankkeessa mukana olleet kulttuurityöntekijät ovat oppineet ja saaneet ideoita yleisötyöhön museovierailuilla kotimaassa ja ulkomailla. He ovat myös avartaneet ajatteluaan museoista ekomuseokonseptin myötä sekä nähneet erilaista toimintaa opintomatkoillaan. Hankkeen kokeilut ja kokemukset ovat monipuolistaneet museoiden toimintaa ja lisänneet innostusta kehittää museoiden yleisötyötä edelleen.

Hankkeen kumppaneita ja artikkelin kirjoittaja oppimassa Talomuseo Glimsissä Espoossa museolehtori Helena Heikkilän opastuksessa.

Kirjoittaja Tiina Hero on toiminut KAMU Espoon kaupunginmuseon museopedagogina 20 vuotta ja toimii nykyään hankekoordinaattorina Leader Ravakassa. Tiina toimii myös Pedaalin blogin päätoimittajana (artikkelien julkaisupäätökset tehdään toimituskunnan yhteistyönä).

Tekoäly avuksi yleisötyöhön

16 syyskuun, 2024 kirjoittaja pedaali

Käsittelemme tulevan vuoden aikana blogissa yleisötyön osaamisen kehittämistä eri näkökulmista. Otamme vastaan aiheesta mielellämme myös vieraskynäkirjoituksia! Yksi paljon monilla aloilla puhututtava uusi osaaminen on tekoälyn hyödyntäminen omassa työssä. Tekoälyä (tai oikeammin kielimallia) voi käyttää keskustelukumppanina, etsimään tietoa tai muokkaamaan omia tekstejä eri muotoihin. Kokeilimme tekoälyn apua tämän blogiartikkelin kirjoittamisessa!

Oli mielenkiintoista aloittaa ”yhteistyö” pyytämällä kuvituskuvaa museoiden yleisötyöstä, antamatta mitään materiaalia tekoälyn käyttöön. ChatGPT raportoi kuvan luomisesta seuraavaa: ”Kuvitellaan kuva museoiden yleisötyöstä. Näet avoimen ja modernin museotilan, jossa ihmisiä on eri ikäryhmistä ja taustoista. Yhdessä osassa kuvaa on lapsia ja perheitä, jotka osallistuvat opastettuun kierrokseen. Heitä ympäröi näyttelyesineitä, kuten veistoksia ja taideteoksia, ja opas selittää innostuneesti esineiden merkitystä. Toisessa osassa kuvaa aikuiset istuvat pienissä ryhmissä osallistumassa työpajaan, jossa he luovat omia taideteoksiaan. Yksi henkilö maalaa, toinen veistää savea, ja ohjaaja opastaa heitä. Taustalla näkyy valoisat museosalit ja muut kävijät, jotka ihailevat taidetta. Kuvassa yhdistyvät aktiivinen oppiminen ja vuorovaikutus, jossa korostuu museoiden tavoite tuoda kulttuuri ja taide lähemmäksi yleisöä eri keinoin. Teen tästä nyt kuvauksen kuvituskuvaksi.” Tältä kuva näyttää:

Päätimme kuitenkin antaa tekoälylle materiaalia, josta haluamme luoda tämän blogikirjoituksen. Pyysimme ChatGPT:ltä blogikirjoitusta lokakuussa julkaistavan Vuoden museopedagoginen teko -palkinnon ehdokkaista.

Annoimme ensin komennon: ”Kirjoita noin 450 sanan synteesi suomalaisen museopedagogiikan ja yleisötyön nykytilasta perustuen seuraaviin hankkeisiin. Älä erittele hankkeita.” Annoimme ehdokkaiden lyhyet esittelyt taustamateriaaliksi. Sen jälkeen pyysimme blogitekstiä suomalaisten museoiden yleisötyön nykytilasta käyttämällä kyseistä yhteenvetoa. Kuvituskuvaan annoimme komennon: ”Luo nyt kuvituskuva blogiin edellisen tekstin perusteella. Tyylinä käytä valokuvaa.” (Valokuvatyylistä saisi realistisemman, jos antaisi ohjeeksi kameramallin, filmilaadun ja aukon koon.)

ChatGPT: Suomalaisten museoiden yleisötyön nykytila: Osallistamista, yhteisöllisyyttä ja moniäänisyyttä

Suomalainen museopedagogiikka on viime vuosina ottanut merkittäviä askelia eteenpäin. Museoiden rooli yhteiskunnassa on laajentunut pelkästään kulttuuriperinnön säilyttämisestä ja esittelystä monipuoliseksi yleisötyöksi, joka korostaa yhteisöllisyyttä, moniäänisyyttä ja osallistamista. Tämä kehitys näkyy erityisesti innovatiivisissa hankkeissa, jotka pyrkivät palvelemaan erilaisia yleisöjä ja edistämään sosiaalista sekä kulttuurista hyvinvointia.

Postimuseon ”Oma ääni kuuluviin somessa!” -hanke on loistava esimerkki siitä, kuinka ylisukupolvinen oppiminen ja mediakasvatus voidaan tuoda yhteen. Hankkeessa seniorit ja nuoret oppivat yhdessä mediapajoissa kehittämään digitaitojaan ja mediakriittisyyttään. Erityisenä piirteenä hankkeessa ovat digimentorit ja kestävyysmentorit, jotka auttavat osallistujia ymmärtämään kestävyyden ja resilienssin merkityksen. Toinen huomionarvoinen projekti on Vantaan kaupunginmuseon ”Museo kaikille”, joka edistää monikulttuurisuutta ja osallistumista kulttuuritoimintaan. Hankkeessa maahanmuuttajataustaiset kävijät ja kansainväliset opiskelijat saavat tilaisuuden osallistua työpajoihin ja jättää oman jälkensä museon sisältöihin, samalla kun se lisää kulttuurien välistä vuoropuhelua.

Amos Rexin ”Breathe – niinku hengitä” puolestaan avaa taidemaailman nuorten omasta näkökulmasta. Hankkeen sarjakuvateos auttaa nuoria lähestymään taidetta heidän omista lähtökohdistaan, mikä tekee taiteesta helpommin lähestyttävää ja ymmärrettävää tälle kohderyhmälle. Tämä hanke alleviivaa taiteen saavutettavuutta ja sen merkitystä kaikille.

Helinä Rautavaaran museon ”From Zero to Hero” -hanke kääntää perinteiset roolit ylösalaisin. Kenialaiset nuoret, jotka ovat selviytyneet haastavista olosuhteista, ohjaavat suomalaisia nuoria ja jakavat tarinoitaan, korostaen empatian, toivon ja globaalin oppimisen merkitystä. Hanke luo siltoja eri kulttuurien välille ja tarjoaa uudenlaista oppimista ja vastavuoroisuutta.

Keskusteluun ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista keskittyy Kymenlaakson museon ”Miltä teollisuus tuntuu?” -hanke, jossa yleisöllä on mahdollisuus osallistua demokraattiseen keskusteluun museoympäristössä. Hanke on lisännyt myös museohenkilökunnan osaamista ja korostaa museon roolia yhteiskunnallisen keskustelun areenana.
Taiteen saavutettavuuden lisääminen on ollut keskeinen tavoite myös Järvenpään taidemuseon ”Vuodenaikojen perintö” -hankkeessa, joka nostaa esille vammaisten taiteilijoiden teoksia kulttuurihistoriallisessa kontekstissa. Hanke edistää kulttuurin monimuotoisuutta ja korostaa, että taide kuuluu kaikille.

Lisäksi virtuaaliset hankkeet, kuten Porin taidemuseon ”Katseiden välissä”, ovat mahdollistaneet taiteen saavutettavuuden laajemmalle yleisölle digitaalisten alustojen kautta. Näiden näyttelyiden avulla koululaiset ja muut vierailijat voivat tutustua taiteeseen ja osallistua pedagogisiin sisältöihin helposti.

Nämä hankkeet osoittavat, että suomalaiset museot ovat sitoutuneet edistämään osallistumista, hyvinvointia ja kulttuurista vuoropuhelua. Yleisötyön ja museopedagogiikan tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta, ja innovatiiviset projektit näyttävät suuntaa kohti entistä monipuolisempaa ja osallistavampaa museotoimintaa, joka palvelee laajasti eri yhteisöjä.

Pyysimme ”keskustelumme” päätteeksi uutta kuvituskuvaa tämän tekstin pohjalta. (Blogin julkaisualustallakin olisi jo nykyään mahdollisuus luoda kuvituskuva tekoälyn avulla). Tältä se näyttää:

ChatGPT: Tässä on kuvituskuva blogitekstiin, joka kuvastaa suomalaisen museopedagogiikan osallistavaa ja yhteisöllistä nykysuuntausta.

Tove Jansson – Sateenkaarihistoria mediassa

24 huhtikuun, 2024 kirjoittaja pedaali

Tämä artikkeli on Metropolian kulttuurituotannon opiskelijaprojektin satoa syksyltä 2023. Projektitöiden aiheet olivat ajankohtaisia ilmiöitä kulttuurin kentällä. Millaisiin aiheisiin opiskelijat tarttuvat, kun esimerkkejä annetaan museomaailmasta?

Seksuaalivähemmistöjen asema Suomessa ja näiden representaatio suomalaisessa mediassa on käynyt läpi suuria muutoksia 1900-luvulta nykypäivään. Tunnetun suomalaisen kirjailijan ja taiteilijan Tove Janssonin ihmissuhteiden ja erityisesti tämän elämänkumppanin Tuulikki Pietilän näkyminen mediassa kertoo asenteista samaa sukupuolta olevia pariskuntia kohtaan.

Tove Jansson (1914–2001) oli monipuolinen suomenruotsalainen taiteilija, kirjailija ja kuvittaja, joka oli parhaiten tunnettu Muumi-hahmoistaan. Janssonin luova tuotanto ulottui maalauksista ja kuvituksista lasten ja aikuisten kirjallisuuteen. Janssonin monimuotoiset suhteet aikana, jolloin avoin keskustelu seksuaali-identiteeteistä oli harvinaisempaa, ovat herättäneet kiinnostusta ja kysymyksiä hänen suhteistaan ja itsemäärittelystään. Janssonilla oli dokumentoidusti suhteita sekä miesten että naisten kanssa, mutta elämänkumppanikseen hän valitsi graafikko Tuulikki Pietilän.

Äänislinnan taiteilijakerhon jäseniä piirtämässä elävän mallin mukaan. Kuvassa rouva Irja Tennberg ja neiti Tuulikki Pietilä. Sotamuseo.

Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän suhteen aikana homoseksuaaliset teot olivat Suomessa pitkään kriminalisoituja. Vuonna 1971 laki purettiin, mutta voimaan asetettiin kehotuskielto, joka kontrolloi homoseksuaalisuuden esittämistä mediassa. Vasta 1900-luvun loppupuolella homoseksuaalisuus alkoi olla hyväksyttävämpää ja näkyvämpää mediassa.

Seuraamalla Helsingin Sanomien artikkeleita Tove Janssonista ja Tuulikki Pietilästä voi nähdä muutoksen samaa sukupuolta olevien pariskuntien esittämisessä. 1960-luvulta aina 1990-luvulle asti artikkeleissa Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän välinen suhde esitetään täysin platonisena. Erityisesti Janssonin ja Pietilän yhteisen Klovharun saarella olevasta mökistä kerrottaessa heidän välinen suhteensa laatu vaihtuu artikkelista toiseen. Vuonna 1992 Helsingin Sanomien Linnan juhlien uutisoinnissa ensimmäistä kertaa tunnustettiin Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän välinen parisuhde.

Suomen kansallisbiografiassa on vuonna 1997 julkaistu elämäkerrallinen artikkeli Tove Janssonista. Artikkelissa on kerrottu kattavasti Janssonin elämästä ja urasta, mutta seksuaalinen suuntautuminen, ja varsinkin homoseksuaaliset suhteet, jää maininnan tasolle. Tuulikki Pietilä ja Tove Jansson olivat parisuhteessa melkein viisikymmentä vuotta, mutta Pietilä mainitaan pitkässä artikkelissa vain yhdessä kappaleessa, kun taas Janssonin aiemmasta heterosuhteesta Atos Wirtaseen kerrotaan tätä enemmän. Julkaisuvuosi ja sen ajan asenteet voivat selittää tätä, mutta artikkelia on päivitetty viimeksi vuonna 2016. Seksuaalivähemmistöön kuuluminen vaikuttaa yhtä piilotettavalta faktalta kuin aikaisemminkin.

Yleisesti neutraalina ja faktapohjaisena tiedonlähteenä pidetyssä Wikipediassa on laaja sivu Tove Janssonista ja hänen elämästään. Ihmissuhteista on yksi kappale, joka keskittyy Janssonin koko elämän parisuhteisiin niin miesten kuin naisten kanssa ottamatta kantaa hänen seksuaali-identiteettiinsä. Taas toistuu kuitenkin sama malli: hänen heterosuhteista kerrotaan enemmän kuin hänen elämänkumppanistaan. Wikipediaa päivitetään jatkuvasti, ja viimeaikaiset päivitykset ovat onneksi parantaneet Janssonin romanttisia suhteita kuvaavaa osiota. Kuitenkin sivun yleinen sävy on vähättelevä Tove Janssonin seksuaalista suuntautumista ja identiteettiä kohtaan. Tove Janssonin Wikipedia-sivuun verratessa Tuulikki Pietilän Wikipedia-sivu on vielä vähättelevämpi; siinä missä Janssonin sivuilla heidät tunnustetaan elämänkumppaneiksi, Pietilän sivuilla sitä ei sanota suoraan, vaan kuvaillaan naisten asuneen ja käyneen Linnan juhlissa yhdessä.

Kirjallisuudessa Toven suhteita on kuvattu henkilökohtaista näkökulmaa kunnioittavampaan sävyyn. Karjalaisen kirjoittama elämäkerta antaa syväluotauksen Janssonin elämään, taiteeseen ja ihmissuhteisiin. Kirjailija esittää myös paljon subjektiivisia näkemyksiään Janssonin töistä ja niiden suhteesta hänen seksuaaliseen suuntautumiseensa käyttäen kuitenkin pohjamateriaalina pääosin Janssonin omia sanoja.

Nykypäivänä Tove Janssonin identiteettiä on käsitelty taidenäyttelyissä ja elokuvassa. Näyttely Tove Jansson: Juhlat ja Leikki on näytillä Helsingin kaupungintaidemuseossa HAM:issa. Vaikka näyttely ei syvenny taiteilijan seksuaali-identiteettiin, se antaa viitteitä Janssonin suhteista naisiin. Vaikka maailmalla on ollut useita näyttelyitä Tove Janssonin taiteesta, viime aikoina näyttelyissä on nähty lisääntyvästi myös hänen henkilökohtaisen elämänsä käsittelyä. Näyttelyteksteissä tuodaan esiin yksityiskohtia Janssonin elämän eri vaiheista ja hänen romanttisista suhteistaan, riippumatta siitä kumman sukupuolen kanssa hän oli suhteessa.

Toistaiseksi ainut Tove Janssonin elämästä kertova elokuva on Zaida Bergrothin ohjaama ja Eeva Putron käsikirjoittama Tove (2020). Elokuva esittelee Tove Janssonin moninaista identiteettiä ja avaa näkökulman Janssonin suhteeseen naiseuteen ja seksuaalisuuteen. Elokuva käsittelee avoimesti Janssonin seksuaalisuutta ilman leimoja tai tarkkoja määritelmiä. Vaikka elokuva ei tarjoa lopullista vastausta Janssonin seksuaali-identiteetistä, se voi toimia pohjana syvemmälle pohdinnalle siitä, miten hänen identiteettinsä ja suhteensa vaikuttivat hänen elämäänsä ja taiteeseensa. Elokuva on kuitenkin jokseenkin dramatisoitu ja totuudesta poikkeava oletettavasti tarinankerronnallisista syistä – Bergrothin elokuvassa Janssonin ystävät ovat myötämielisiä, jopa kannustavia hänen seksuaalista suhtautumistaan kohtaan. He esittelevät Janssonin tämän tulevalle kumppanille Tuulikki Pietilälle kesken Juhlat kaupungissa -freskon maalausprosessin sekä käyvät hänen kanssaan Pariisissa lesboklubilla.

Tuula Karjalaisen kirjoittamasta Tove Janssonin elämäkertateoksesta kuitenkin
paljastuu toisenlainen totuus: Pietilän Jansson tiesi alunperin opiskeluajoiltaan, mutta kunnolla he tapasivat vasta vuonna 1955. Elämäkerta avaa myös läheisten suhtautumista Janssonin seksuaaliseen suuntaukseen kertomalla, että “ystävistä ei ollut jakamaan hänen uutta onneaan”. Tove on kuitenkin merkittävä teos, joka herättää keskustelua seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ja on tärkeä askel seksuaali-identiteetin ja taiteilijan moninaisuuden esittämisessä elokuvataiteessa.

Eri medialähteitä seuraamalla voi huomata, että homoseksuaalien identiteetin todenmukainen kuvaaminen on kehittynyt nykyaikana parempaan suuntaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että representaatio olisi täydellistä. Yhteiskunnan kulkiessa kohti yleisempää hyväksyntää ja tasavertaisuutta tulevaisuuden medialta voidaan toivoa vivahteikkaampaa ja avoimempaa seksuaalisen suuntautumisen ja identiteetin kuvaamista. Varsinkin taiteilijoiden, esimerkiksi Tove Janssonin, töitä analysoidessa seksuaalisen identiteetin huomioon ottaminen avaa monia uusia tulkintoja ja uutta ymmärrystä teoksista. Janssonin tapauksessa tulevaisuudessa voitaisiin pyrkiä siihen, että hänen seksuaali-identiteettinsä otettaisiin osaksi hänen taiteellista perintöään, mikä loisi yleisölle kokonaisvaltaisemman ymmärryksen taiteilijan elämästä ja motivaatioista taiteen teon taustalla.

Kirjoittaja: Susanna Kinnula
Ryhmä: Nea Ahonen, Nella Keho-Valkama, Susanna Kinnula, Wilma Mäkinen, Jose Pekkonen

Tulevia kulttuurituottajia opettamassa

8 maaliskuun, 2024 kirjoittaja pedaali

Syksyllä 2023 opetin Metropolian kulttuurituotannon opiskelijoille kurssia kulttuurin tuntemuksesta ja ajankohtaisista ilmiöistä. Kurssilla keskityttiin erityisesti museoalan esimerkkeihin. Mitkä asiat puhuttivat ja pohdituttivat kulttuurialan opiskelijoita syksyllä 2023?

Museoala työllistää yhä enemmän ihmisiä, joiden opintotaustoista löytyy muita koulutusaloja kuin niin sanottuja perinteisiä museoaineita. Erityisesti tämä koskee yleisötyötä, jonka parissa työskentelee nykyisin esimerkiksi kulttuurituottajia ja yhteisömanagereita. Tuottamisen lisäksi kulttuurituottajien on tärkeää ymmärtää myös kulttuurin sisältöjä ja erilaisten kulttuuri-ilmiöiden taustoja sekä omaa paikkansa kulttuurialalla ja mahdollisuuksiaan vaikuttaa.

Kulttuurin tuntemus ja ajankohtaiset ilmiöt -kurssi on osa ammattikorkeakoulu Metropolian kulttuurituotannon koulutusohjelman ensimmäisen vuoden opintoja. Kurssin keskeisiin teemoihin ja käsitteisiin kuuluivat kulttuuri, kulttuuriperintö, kulttuuri-identiteetti ja vastuullinen kulttuuritoiminta. Kurssilla käsiteltiin myös historiallista ajattelua ja painotettiin ilmiöiden ajallisten ulottuvuuksien ymmärtämistä (menneisyys-nykyisyys-tulevaisuus) ja kontekstoinnin tärkeyttä. Ajankohtaisista ilmiöistä nostin esille muun muassa yhteisöiden kanssa työskentelyn, moninaisuuden, edustavuuden, dekolonisaation, antirasismin, inklusiivisuuden, digitalisaation, pelillistämisen ja tekoälyn.

Luennoilla kävimme opiskelijoiden kanssa kiinnostavia keskusteluja esimerkiksi kulttuuriperinnön suojelusta ja siihen liittyvästä määrittelyvallasta. Opiskelijat pohtivat myös muun muassa mikä on ajankohtainen ilmiö tässä nopeiden reaktioiden maailmassa. Keskusteluiden ja tunnilla teetettyjen tehtävien kautta oli kiinnostavaa tehdä havaintoja siitä, miltä museoala näyttäytyy ulospäin. Saavutettavuudesta keskustellessa nousi ilmi, etteivät kaikki opiskelijat koe museoita saavutettaviksi, vaan niihin liittyy yhä edelleen elitistinen mielikuva. Kysyttäessä minkälainen kulttuurituottaja haluaisit olla tulevaisuudessa, monet toivoivat pystyvänsä työskentelemään yhdenvertaisemman ja inklusiivisemman kulttuurialan ja maailman puolesta.

Opiskelijat tutkivat kurssilla mm. Valokuvataiteen museon K1 -näyttelytilan saavutettavuutta. Kuva: Virve Laustela, Suomen valokuvataiteen museo.

Kurssirungon oli valmistellut edellisenä vuonna museolehtori Tiina Hero, joka opetti samaa kurssia edellisinä vuosina. Hyvin suunnitellun rungon pohjalta kurssi oli helppo suunnitella ja valmistaa omat luentosisällöt sekä tuntitehtävät. Opetuksessa käytin paljon esimerkkejä museoalalta painottaen yleisötyötä, jonka parissa kulttuurituottajaopiskelijat tulevat työskentelemään, jos he päättävät suunnata museoalalle. Historioitsijana ammensin aineksia monivuotisesta työkokemuksestani museoalalla niin tapahtumien kuin näyttelyidenkin kanssa työskentelystä, mutta myös omasta väitöskirjatutkimuksestani.

Vuosina 2021 ja 2022 kurssilla puhututti ajankohtaisena ilmiönä mm. Kansallismuseon esiin nostama saamelaisten historia ja yhdenvertaisuus. Kotiinpaluu-näyttely, kuva Omar El Mrabt, Museovirasto.

Osana kurssisuoritusta opiskelijat tekivät ryhmätyön jostakin ajankohtaisesta ilmiöstä ja tulkitsivat sitä jonkin konkreettisen esimerkin kautta. Projektityön ei tarvinnut käsitellä museoalaa, vaan ryhmät saivat valita teeman omien mielenkiinnonkohteidensa mukaan. Ryhmätyöt käsittelivät seuraavanlaisia aiheita: Museoiden saavutettavuus Suomessa – Case Suomen valokuvataiteen museo K1, Tove Jansson – Sateenkaarihistoria mediassa, Lähisuhdeväkivalta ja taide: Miten taide voi auttaa lähisuhdeväkivallan uhreja?, Seksuaalisuus ja representaatio nuorten tv-sarjoissa, Tekoäly elokuvatuotannossa, Miten sukupuolten välinen tasa-arvo esitetään lapsille Disneyn prinsessa-elokuvissa? ja Digitalisaation vaikutukset musiikin tuotantoon.

Taiteilija Tove Jansson maalaamassa freskoa al secco Kiilan ruotsinkielisen kansakoulun ruokasaliin lokakuussa 1953. JOKA / Museovirasto

Seuraavana julkaisemme yhden opiskelijoiden kirjoittaman, museoihin liittyvän artikkelin projektityöstään.

Kirjoittaja Iisa Aaltonen on Pedaali ry:n hallituksen jäsen ja väitöskirjatutkija Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa (HY).

Yleisötyön pelillistäminen kiinnostaa – Tampereella tartuttiin lokakuussa tarinoihin

21 joulukuun, 2023 kirjoittaja pedaali

Onko minusta pelisuunnittelijaksi tai rooliin eläytyjäksi? Miksi kukaan tulisi katsomaan draamaopastustani tai kokeilemaan suunnittelemaani museopeliä? Laadukkaita ja isolla rahalla tuotettuja vastineita tarjolla lähes loputon määrä, joten mitä annettavaa minulla muka on?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä käsiteltiin Pedaali ry:n sekä Liikenne- ja viestintähistorian yhteistyöverkosto Trafiikin järjestämässä Tartu Tarinaan! -koulutuspäivässä Tampereella, museokeskus Vapriikissa lokakuussa 2023. Museoiden opetus- ja yleisötyön ammattilaisille suunnatussa tapahtumassa sukellettiin pelillistämisen ja historian elävöittämisen teemoihin monipuolisten luentojen ja työpajojen kautta. Noin viisikymmentä osallistujaa pääsi kokeilemaan larppausta, toteuttamaan matalan kynnyksen museodraamaa ja tutustumaan pelisuunnittelun perusteisiin.

Historian elävöittäminen on ollut merkittävä osa museotyötä vuosikymmenten ajan. Elävöittämisen tasossa ja elävöittäjien valmiuksissa on kuitenkin eroja. Kevyimmillään elävöittäminen voi tarkoittaa pukeutumista entisajan vaatteisiin tai vaikkapa vanhojen käsityötaitojen esittelemistä. Draamaopastukset ja pelit taas ovat vaativampaa elävöittämistä. Itsensä likoon pistäminen ja esiintyminen voivat tuntua vaivaannuttavalta ja niiden vaatima työmäärä murskaavalta.

Tässä blogitekstissä käymme läpi koulutuspäivän antia ja sieltä saatuja oppeja. Toivomme, että teksti kannustaa tarttumaan museotyön elävöittämiseen ennakkoluuloja kaihtamatta. Lisäksi se antaa vinkkejä siihen, keneen kannattaa olla yhteydessä, kun oman pelin tekeminen alkaa tuntua oikealta vaihtoehdolta.

Kattava katsaus museopeleihin

Tartu tarinaan! -tapahtuman aamupäiväsessioissa kuultiin useita salamapuheenvuoroja, joissa esiteltiin Suomessa tehtyjä pelillistettyjä museo- ja historiasisältöjä. Vapriikin pitkäaikainen opas Markus Henriksson johdatteli kuulijat aiheeseen ja pelien merkityksellisyyteen esittelemällä Raid over Moscow –tietokonepelin sekä sen vuonna 1985 aiheuttaman ulkopoliittisen selkkauksen. Peleillä on oma yhteiskunnallinen ulottuvuutensa, eikä kyse ole pelkästä lasten leikistä.

Museolehtori Inka Tuominen työväenmuseo Werstaalta esitteli Pako kulutusyhteiskunnasta -pakopeliä, jonka keskeisenä kysymyksenä on selvittää, mikä on suurin teollistumisen tuottama ongelma. Hän havainnollisti pelinteon haasteita ja kertoi, miten pelistä voidaan suunnitella yhtä lailla elämyksellinen ja opetuksellinen kokonaisuus. Opetettavan aiheen työstäminen pelin jälkeen on myös tärkeää. ”Pako kulutusyhteiskunnasta” antaa koululaisille työkaluja vaikkapa siihen, miten omalla kulutuskäyttäytymisellä voi vaikuttaa maailmaan.

Tampereen historiallisten museoiden tutkija Asla Heikkari teki katsauksen opetussisältöjä ja liveroolipelaamista yhdisteleviin nopeasti pelattaviin eduLarpeihin. Heikkarin esittelemistä peleistä erityisesti 2050-luvun YK:n ilmastokokousta mallintava Fortitude ja historian opetuksen käyttöön soveltuva Limbo nousivat esiin toteutuskelpoisina esimerkkeinä liveroolipelaamisesta opetuksen välineenä. Parhaimmillaan eduLarp auttaa eläytymään toisessa paikassa ja ajassa elävien ihmisten elämään sekä edesauttaa historiallisen empatian kehittymistä. Riskinä puolestaan on se, että pelissä tapahtunutta aletaan pitää ikään kuin historiallisena totuutena.

Asla Heikkari valmistelee työpajaa. Kuva: Olli Nordling

Kuopion kaupunginmuseoiden museolehtori Sanna Reinikainen kertoi digitaalisten oppimispelien käytöstä museo-opetuksessa. Kuopion museoilla on ollut jo vuosia käytössään Seppo-alusta, joka mahdollistaa yksinkertaisten, mutta sisältörikkaiden digitaalisten pelien rakentamisen. Eri ikäisille suunnattuihin peleihin lukeutuvat mm. Kuopio 1918, Tornin historiapolku ja Kuopio 1700-luvulta Suomen sodan aikaan. Yhteensä museon nettisuvuilla tarjolla olevia pelejä on lähes 20 ja historian lisäksi niissä käsitellään mm. luonnontiedettä ja taidetta.

Oulun museo- ja tiedekeskus Luupin museolehtori Laura Lampinen esitteli Ilopyydys-pakopeliseikkailun, jossa pelaajien tehtävänä on selvittää salaperäinen taidevarkaus. Taidetestaajien kautta markkinoitu peli tarjosi kekseliään tavan tutustua Oulun taidemuseon Rento meininki -näyttelyn teoksiin, sillä johtolankojen selvittäminen vaati näyttelyssä esillä olleiden taulujen tarkkasilmäistä tarkastelua. Kokemusta maustettiin 3D-printatuilla aarrearkuilla, koodiavaimilla ja palapeleillä. Sittemmin pelistä on suunniteltu myös kouluihin kuljetettava versio.

Salamapuheenvuoroissa esitellyt pelit olivat moninaisia ja keskenään hyvin erilaisia. Niitä kaikkia yhdisti huomio siitä, että pelit ovat pätevä, merkittävä ja mainettaan kevyempi tapa toteuttaa museo-opetusta. Moni pitänee vaikeimpana asiana pelin suunnittelua, mutta suurimmat haasteet liittyvät usein pelien testaamiseen ja markkinointiin. Paraskaan museopeli ei ole onnistunut, mikäli se ei löydä yleisöään. On siis tärkeätä kiinnittää huomioita myös palveluiden paketointiin ja palvelupolkuihin.

Yhteistä opetuspeleillä oli myös se, että ne perustuivat pitkälti ilmiöoppimiseen. Esityksistä jäi tuntu, että tarkkojen tiedollisten tavoitteiden sijasta pelit ovat parhaimmillaan, kun ne auttavat eläytymään, jättävät muistijäljen kokemuksesta ja innostavat tutustumaan käsiteltävään aiheeseen myös jälkijättöisesti. Liiallinen tietoähky ei palvele pelaajia eikä pelien vetäjiä. Vastaavasti tarpeeksi väljästi määritelty teoreettinen viitekehys helpottaa pelisisältöjen ja -tarjonnan suunnittelua.

Työpajoista käytännön kokemuksia

Asla Heikkarin vetämässä eduLarp-työpajassa kävijät pääsivät kokeilemaan kevyttä larppaamista luottamuksellisessa ilmapiirissä. Larpin aiheena oli eläinten joulurauha ja siitä neuvotteleminen. Larp-pajoja seuranneessa keskusteluissa työpajoja kiiteltiin siitä, että ne auttoivat madaltamaan kynnystä oman larpin tekemiseen tai vetämiseen. Samalla ne auttoivat ymmärtämään liveroolipelaamisen mahdollisuuksia ja rajoitteita aivan uudella tavalla. Myös larp-pelien monimuotoisuus ja kekseliäisyys herätti paljon keskustelua.

Somana ry:n museodraamapaja. Kuva: Olli Nordling

Kulttuuriyhdistys Somana ry:n Maiju Eronen ja Henna Moisio esittelivät museodraaman mahdollisuuksia. Pajassa liikuttiin ja myös jähmetyttiin patsaiksi esittämään yläkoulun museovierailun ryhmää. Pienryhmät pääsivät valmistamaan oman pienen museodraamansa muille esitettäväksi rekvisiittaa ja sen pohjalta muodostettua taustatarinaa apuna käyttäen.

FT Velvet Sporsin (Tampereen yliopisto) työpajassa harjoiteltiin pelisuunnittelun työkalujen käyttämistä. Sporsin esittelemän itsemääräämisteorian (self-determination theory) mukaan ihmisillä on kolme perustarvetta: autonomia eli tunne asioiden kontrolloimisesta, kompetenssi eli kokemus osaamisesta ja oppimisesta sekä kuulumisen ja yhteyden luomisen tarve. Kun näihin tarpeisiin pystytään pelissä vastaamaan, ollaan jo pitkällä.

Pajaosuudessa kukin osallistuja pohti, minkä museoissa käsiteltävän asian he haluaisivat pelillistää. Pienryhmissä valittiin aiheista yksi, jota työstettiin kohti pelimuotoa peleistä tutuilla termeillä. Miten sinun pelissäsi edistyminen näkyisi edistymispalkissa (progress bar)? Millaisia tapahtumia pelissäsi olisi: olisiko esimerkiksi tieteellistä tutkimusta käsittelevän pelin tapahtuma artikkelin julkaiseminen tai hylkäys kuuluisassa julkaisussa tai pelihahmon karonkka? Millaisia rangaistuksia pelissäsi olisi tai mistä saisi pisteitä? Spors kertoi myös pelillistämisen haasteista – kaikki kun eivät käytä peliä lainkaan samalla tavalla. Jotakuta innostava piirre saattaa nostattaa toisen karvat pystyyn.

Asiantuntijat kertoivat kokemuksistaan

Spors jatkoi iltapäivää puheenvuorolla siitä, miten peliteknologiat voivat tukea ihmisten suhdetta omaan terveyteensä ja mielenterveyteensä. Puheenvuorossaan hän kävi läpi pelien ja mielenterveyden sekä hyvinvoinnin välistä suhdetta. Pelit ja pelillistetyt sisällöt voivat sekä auttaa että haitata käyttäjiensä mielenterveyttä. Siksi niiden suunnittelijalla on aina suuri vastuu, josta olisi syytä olla tietoinen. Spors neuvoi jokaista omaa peliään suunnittelevaa huomioimaan seuraavat seikat:

Kysy itseltäsi: olenko oikea ihminen tekemään tällaisen pelin?
Keskustele kohderyhmäsi kanssa, jotta voit ennakoida ja minimoida ongelmia.
Tutustu pelillistämisen hyviin käytäntöihin ja tee niiden pohjalta ratkaisuja oman pelisi luomiseksi.
Pidä pelisuunnittelusi periaatteet ja syntyvät materiaalit mahdollisimman avoimina.
Laita materiaalit ja valmis peli vapaaseen jakoon.

Varoituksista huolimatta Spors kannusti pelien suunnitteluun, kunhan se tehdään vastuullisesti ja yleisöjen tarpeita kuuntelemalla.

Velvet Spors kertoo pelisuunnittelusta. Kuva: Olli Nordling

Toisessa tutkijapuheenvuorossa historiantutkija, FT Jenni Lares kertoi tutkimushankkeesta, johon liittyy vuonna 2022 järjestetty Talvikäräjät-liveroolipeli. Lareksen ideoimassa ja pääkäsikirjoittamassa liveroolipelissä käsiteltiin 1600-luvun käräjäoikeuden pöytäkirjojen oikeustapauksia tuomalla tapaukset pelaajien elävöitettäväksi hahmojen kautta. Pelaajat päätyivät osin samoihin ja osin eri ratkaisuihin kuin 1600-luvun esikuvansakin. Lareksen pelinkirjoittajaryhmä pyrki historian, paikallisyhteisön ja toisen ajan oikeuskäsitysten käsittelemiseen pelaajien henkilökohtaisella tasolla ja historiakokemuksen luomiseen.

Jenni Lareksen esitelmä Talvikäräjät-larpista kiinnosti yleisöä paljon. Kuva: Olli Nordling

Lopuksi

Seminaarin osallistujat antoivat tiiviistä päivästä mukavaa palautetta. Työpajoille olisi tosin toivottu olleen enemmän aikaa. Pelillistäminen ja elävöittäminen on tämän hetken tärkeä aihe, joka pohdituttaa monia aiheen parissa työskenteleviä. Trafiikki-museoiden ja Pedaali ry:n seminaaripäivä saaneekin ennemmin tai myöhemmin jatkoa jossakin muodossa, joko etänä tai lähitapaamisena.

Kirjoittajat: Seminaaripäivää järjestämässä olleet Postimuseon digitaalisen kulttuuriperinnön asiantuntija Olli Nordling ja Haminan museoiden amanuenssi Nina Talvela

Inspiroivaa yhteisötyötä Skotlannin Ylämailla

22 lokakuun, 2023 kirjoittaja pedaali

Ylämaannautoja kivimuurin takana, skotlantilainen maisema

Pääsin opintomatkalle Skoltannin Ylämaille Leader Ravakan tukemassa ”Juurimatkailun juurille Skotlantiin” -teemahankkeessa. Hanke liittyy opintojeni ohessa koordinoimaani ”Matka juurille Vakka-Suomi” -hankkeeseen, jossa tuotetaan tietoa juurimatkailusta sekä luodaan Vakka-Suomen alueelle verkostoa ja juurimatkailun konseptia. Matkan tarkoituksena oli tutustua maaseutumatkailuun juurimatkailijoiden näkökulmasta, eli millaisia palveluita alueelta löytyy omiin sukujuuriinsa tutustuville. Samalla tuli kuitenkin museopedagogin näkökulmasta tarkasteltua museoiden ja arkistojen yleisötyötä.

Innostavia toimintamalleja: alueellinen arkisto

Suurimman vaikutuksen minuun teki ensimmäisen aamun tutustumiskohteemme Invernessissä. Highland Archivesin arkistokeskus Ness-joen varrella on paljon muutakin kuin asiakirjojen säilytyspaikka. Kaksihuoneinen Family History Centre palvelee nimenomaan sukututkijoita ja juurimatkailijoita. Arkistossa voi tutkia alkuperäislähteitä, kuten kirjeitä, valtuustojen kokouspöytäkirjoja 1500-luvulta saakka, karttoja, sukupuita ja sukuarkistoja. Lisäksi pääsee käsiksi verkkolähteisiin, kuten väestökirjanpitoon. Keskuksessa väestötietoja saa tutkia tähän päivään saakka, kun verkossa niissä on 100 vuoden suoja-aika eli avoinna ovat tiedot vuodesta 1923 taaksepäin.

Family History Centren Fiona MacLeod ja Anne Fraser esittelevät meille yhden sukuverkoston sukupuuta tutkimushuoneessa.

Erittäin kokeneelta sukuhistorioitsijan tittelillä työskentelevältä Anne Fraserilta sai ostaa sukututkimusapua niin paikan päällä kuin etänäkin tunti kerrallaan. Asiakkaita on paljon Pohjois-Amerikasta, mutta myös ylämaalaiset käyttävät arkistoa aktiivisesti. Keskuksella on myös oma yhteisökoordinaattorinsa (Community engagement officer) Fiona MacLeod, joka vierailee kouluissa, vankiloissa ja mielenterveystoimijoiden luona viemässä historian ja sukujuurten tutkimuksen ilosanomaa. Learn with Lorna -videoita voi katsoa suorana Facebookissa ja tallenteina Youtubessa.

Pääsimme kurkistamaan myös arkiston puolelle. Virallisten asiakirjojen lisäksi sieltä löytyi kilometreittäin henkilöhistoriallista aineistoa.

Arkiston vanhin asiakirja vuodelta 1299 oli henkilökunnan mielestä ”underwhelming”. Olimme kyllä ihan vaikuttuneita!

Innostavia toimintamalleja: paikallishistoriakeskus

Paikallinen vastine alueelliselle arkistolle löytyy muutaman sadan asukkaan Helmsdale-kylästä Invernessistä pohjoiseen. Timespan-keskuksessa on tutkittavana paikallishistoriallinen kirjasto sekä kylään liittyvää tutkimustietoa, kuten jokaisesta talosta koottu historiakortti. Henkilökunta järjestää juurimatkailijoille retkiä, joilla tutustutaan kiinnostuksen kohteina oleviin paikkoihin kylän lähellä. Timespanissa on myös hieno museo ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa nykytaidenäyttelytoimintaa.

Timespanin kirjastohuone. Arkistosta koottiin liikkuva ”People´s mobile archive” pandemian aikana. Kaikki saatavilla oleva materiaali löytyi koottuna katalogista.

Jacquie Aitken esitteli paikallisen kalastajavillapaidan, jollaisia museon neulekerho neuloo tapaamisissaan. Kuvio on saanut inspiraation silliverkoista; sillien kalastus oli vastaperustetun Helmsdalen pääelinkeino 1800-luvulla. Paitojen piti olla tyköistuvia, etteivät ne jääneet kiinni purjenaruihin.

Tapaamamme digi- ja kulttuuriperintökuraattori Jacquie Aitken koordinoi rahoitus-, näyttely-, arkisto- ja yleisötyön lisäksi vapaaehtoisten sukututkijoiden työtä ja uusia teknologioita hyödyntävää Digital Hubia. Hubissa pääsimme katsomaan rautakautista taloa VR-laseilla ja tutkimaan Helmsdalea eri aikojen mallinnuksina.

Ensikertalainen virtuaalimaailmassa. Digital Hubissa testataan erilaisia uusia teknologioita ja kerätään niistä kokemuksia näyttelyuudistusta varten. Hub on yhteistuotanto paikallisen yliopiston kanssa.

Yleisö- ja yhteisötyön näkökulmasta hengästyttävää toimintaa vuosittain rahoituksen hakevalta pienen paikkakunnan toimijalta! Paikkakunnan kokoa kuvaa se, että yhden risteyksen aluella sijaitsevat Timespanin lisäksi ainoat avoinna olleet ravintola, hotelli ja kioskimainen ruokakauppa.

Timespan valko-keltaisessa talossa. Tien toisella puolella sijaitsevat hotelli ja ravintola, jossa saimme kuulla paljon paikallisjuttuja ravintolan turkkilaiselta omistajalta. Spar kuvan vasemmassa laidassa. Ylämaalainen maalaismaisema alkaa heti Timespanin takana virtaavan joen takaa.

Vapaaehtoistoiminnan varjopuolet

Skotlannissa moni kulttuuriperintötoiminta jäisi tekemättä, jollei olisi aktiivisia vapaaehtoisia ja lahjoitusvaroja. Kaikissa vierailukohteissa oli selkeät ohjeet, miten toimintaa voi tukea lahjoituksilla verkossa tai paikan päällä. Vapaaehtoistoimintaa näimme niin Timespanin kerhohuoneessa (iäkkäitä sukututkijoita asiakkaiden mysteerien kimpussa), Strathpefferin vanhan rautatieaseman yhteisöpuodin tiskin takana kuin Highland Folk Museumissa kohteita esittelemässä.

Lahjoituspyyntö Timespanin vessakopin seinällä.

Highland Folk Museum on Britannian vanhin ulkoilmamuseo. Näimme museoalueella valtavasti potentiaalia, mutta olimme aika eksyksissä ilman taustatietoa skotlantilaisesta elämäntavasta. Vain muutamassa valtavan alueen rakennuksista oli kyltti ja digitaalisesta oppaasta löytyi vain viisi kohdetta. Piipahdettuamme 1700-lukua esittelevässä olkikattoisten rakennusten kylässä näimme silmissämme kaikki ne markkinat ja muut tapahtumat, joita siellä varmasti järjestetään. Meidät pois saattanut nuori opas kuitenkin totesi ykskantaan, ettei siellä mitään järjestetä.

Folk Museumiin ensimmäisenä siirretty, saaristolaisrakentamista esittelevä rakennus oli saanut eteensä kyltin.

1700-luvun mallinnettu kylä, jossa oli joitakin toiminnallisia pisteitä, mutta kuulemma ei tapahtumia.

Vapaaehtoistoiminnallakin on rajansa ja samoja haasteita kuin Suomessakin. Olimme kuitenkin kaikki samaa mieltä, että yhteisökeskeisyys ja palveluhalu oli aivan poikkeuksellisella tavalla rakennettu sisään kulttuuriperintötoimijoiden toimintaan. Historiaa käytettiin voimavarana tässä päivässä; Jacqui Aitkenin sanoin: We do have a voice and we use it! Koko Timespanin toimintafilosofia on ihailtavasti kuvattu julisteeseen ja museokeskus kuvaa itseään toiminnan ja muutoksen museoksi. Näistä teemoista on kiinnostavaa kuulla lisää Suomen näkökulmasta Museoalan teemapäivillä marraskuussa!

Tasa-arvoa, kestävää kehitystä, saavutettavuutta, yhteistyötä ja paikallisuutta korostava Timespanin ”mission statement”.

Matkakertomuksen kirjoitti opintovapaalla Espoon kaupunginmuseosta oleva museolehtori Tiina Hero, Pedaalin varapj.